V

1K 87 0
                                    

- Saatko sä useinkin kohtauksia? Niko katsoi tarpeelliseksi tiedustella.
- Ehkä kerran viikossa, ne on onneksi usein aika pieniä, Ilona huokaisi.
- Mulle testataan vasta ensimmäistä lääkettä, ja siinä voi mennä kuukausia, jopa vuosia, että saadaan kehiteltyä toimiva lääkitys, hän tiesi.

- Taitaa olla rankkaa, mies huomautti myötätuntoisesti.
Ilona puri huultaan.
- Se on elämää, hän tyytyi toteamaan.
Hän ei tarvinnut sääliä. Sääli olisi ruokkinut itsesääliä ja sitä Ilona nimenomaan yritti välttää.

Hiljaisuus laskeutui olohuoneeseen.
- Haluatko sä kahvia, niin voidaan istua miettiin tää apujuttu läpi.
- Kelpaa, kiitos. Mun aamukahvi jouti viemäristä alas ja oli niin pahaa, ettei viemärikään meinannut huolia sitä, Niko yritti vitsailla heikosti ja sai aikaan hymähdyksen Ilonalta.

- Keitänkö mä? Mies tarjoutui.
- Istu sä vaan, mä keitän, Ilona pyysi. Hänelle oli tullut yhtäkkinen tarve todistaa Nikolle, että hän pystyi tekemään huomattavan paljon asioita itsenäisesti.

- Mutta jos sä haluut, niin pakkasessa olisi jäätelöä, sen voisi jakaa kulhoihin, niitä on kulmakaapissa, hän ehdotti. Nikon ei tarvinnut tietää, ettei hän halunnut koskea veitsiin.

Nuoret istuutuivat kahvipöytään, kumpikin omissa ajatuksissaan. Ilona ei osannut päättää, mitä mieltä oli Nikosta. Heidän kummankin vuoksi hän päätti yrittää tulla toimeen.

- Haluutko sä kertoo siitä onnettomuudesta, Niko kysyi varovasti.
Ilona nielaisi ja sulki silmänsä.
En erityisesti.
- Se oli reilu kolme kuukautta sitten tossa ihan keskustassa. Sä ehkä luitkin siitä.. Humalainen kuski ajoi jalkakäytävälle ja kiilasi pyöräilijän, joka lensi näyteikkunan läpi. Mä olin se pyöräilijä.

Niko pysyi hiljaa, huokaisi vaan.
- Joo, taisin mä lukee. Olitko sä kauan sairaalassa?
- Muutaman viikon. Mun päästä poistettiin lasia ja sitten oli pari pientä murtumaa, jotka hoidettiin kuntoon. Mut silmät ja epilepsiakohtaukset oli suurin seuraus, ne tuli pään rajusta lyömisestä. Oli mulla onneks kypärä, se sentään suojas vähäsen. En tiedä olisinko tässä muuten.

- Mä saatan edelleen sokeutua kokonaan, nää on semmoisia juttuja, että niistä on paha sanoa, Ilona tunnusti nielaisten.
Miksi mun piti sekin kertoa?

Niko äännähti ymmärtäväisesti ja keskittyi jäätelöannokseensa.
- Mä en oo käyny tossa puistossa kävelemässä onnettomuuden jälkeen. Sitä ennen mä kuljin siellä monta kertaa viikossa, Ilona katkaisi hiljaisuuden.

- Haluatko mennä tänään? Mulla ei ole mikään kiire ennen kahta ja nyt on vasta puolipäivä.
Niko oli näemmä ymmärtänyt sanattoman kysymyksen, jota nainen ei ylpeytensä johdosta halunnut esittää ääneen. Ilona tarttui heti tilaisuuteen.

Kahvin jälkeen he lähtivät. Ilona tunsi miehen katseen seuraavan häntä, kun hän puki takin, kengät, kaulahuivin ja aurinkolasit ja otti keppinsä ovensuusta.

- Sä pärjäät hyvin tuon kanssa. Oliko se opettelu vaikeaa? Niko kysäisi viitaten valkoiseen keppiin.
- Mä sain siihen koulutusta. Ei se kovin vaikeeta ole, enemmänkin kolaus ylpeydelle. Mutta mieluummin pysyn pystyssä kuin leikin tavallista. Eikä sillä, en mä ihmisten ilmeitä näkisikään, vaikka ne tölläisi säälivästi tai inhoovasti, nainen huomautti ilmeettömänä yrittäen pitää katkeruuden pois äänestään.

Puistossa kuului tuulen humina ja puista pudonneet lehdet tuntuivat liukkailta kenkien alla. Ilona nautti täysin rinnoin hengittäen syvään raikasta ilmaa. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän teki jotain täysin normaalia. Pienin rajoituksin tietysti. Kasvoille välähti iloinen hymy ja hänen teki mieli juosta pitkin polkua ja nauraa helpotuksesta.

***

Niko katseli sivusilmällä hymyilevää naista. Hänenkin rinnassaan tuntui iloinen hypähdys ja hän veti raikasta ilmaa keuhkojen täydeltä. Kunpa vain vieressä kävelevä nainen olisi ollut Pipsa.

- Onks sulla poikakaveria?
Mistä näitä tyhmiä kysymyksiä oikein tulee?
Ilona pysähtyi hetkeksi ja puri huultaan. Hän ei selvästikään pitänyt kysymyksestä.
- Mulla oli, hän lopulta vastasi hitaasti.

- Mitä tapahtui?
Niko oli ihmeissään, että nainen oli ensinnäkään vastannut niin henkilökohtaiseen kysymykseen. Hän vaikutti erittäin varautuneelta ja sulkeutuneelta.
- Mä löysin toisen, Ilona naurahti ääni sarkasmia tihkuen.

Aivan kuin Pipsa. Mikä näitä naisia oikein vaivaa! Niko pohti ärtyneesti.
- Niinkö, hän pakottautui tokaisemaan.
- Jep. Tässä, Ilona naurahti kipeästi ja heilautti keppiään.
Hups, hätäinen arvio..

- Tekö ette oo enää yhdessä, koska sä vammauduit? Mies varmisti ihmeissään.
- Joo, sen mukaan siitä "ei ole tukemaan mua näin haastavassa tilanteessa", mut selkeesti se oli pääasiassa tekosyy. Olishan vammaisen kanssa haastavaa, mut enimmäkseen sitä ois varmaan vaan hävettäny liikkua mun kanssa.

Nikon asenne muuttui ärtyneestä sympaattiseksi. Mokoma ääliö ei olisikaan ansainnutkaan tyttökaveria.
- En mä sitä kauheena syytä. Kunhan pelästyi ja perääntyi. Ei me oltu yhdessä kuin pari kuukautta, eikä siinä oltu vaihdettu mitään rakkaudentunnustuksia. Niin se oli aika helppoa, Ilona pohti.

- Vai olisitko muka itse valmis sitoutumaan vammaiseen tyttöön ja tulla leimatuksi sen mukana? Hän jatkoi haastavasti.
- Ei mulla ole mitään ongelmaa näyttäytyä vammaisen ihmisen seurassa. Tässähän mä kävelen sun vieressä koko ajan, Niko puolustautui.
- Mut tää on sun työtä, Ilona penäsi.
- Ei noi ihmiset sitä voi tietää, Niko huomautti tehden kädellään epämääräisen huitaisun ohikulkijoita kohti.
- Niiden silmissä me voitais ihan yhtä hyvin olla seurusteleva pari.

Ou nou, ei pitänyt sanoa ääneen tuota..
Niko tunsi kasvojensa kuumottavan hieman ja oli tyytyväinen, ettei Ilona voinut nähdä. Naisen päässä tuntui liikkuvan jotain saman suuntaista, sillä hän nielaisi näkyvästi ja poskiin ilmestyi nopeasti häipyvät punaiset pisteet.

Ilona selvitti kurkkuaan.
- Hyvä jos sulla on semmoinen asenne, hän sanoi hajamielisesti.
- Onko sulla tyttökaveria?
Kysymys oli reilu, mutta yllätti Nikon.

- Ei enää eilisen jälkeen, hän vastasi hiljaa.
- Mitä tapahtui?
- Sekin löysi toisen. Mua 'helpomman' tapauksen, joskin se oli lihaa ja verta.
- Olitteko te kauankin yhdessä?
- Peruskoulusta asti. Yli kymmenen vuotta.

Ilona äännähti yllättyneenä.
- Harmi.
- Niin.
Keskustelu tyrehtyi. Tummat pilvet valloittivat kummankin kulkijan mielet ja Ilona ehdotti kotiin suuntaamista. Keskustelut Nikon kanssa olivat hämmentäneet hänen mieltään, eikä hän ollut tyytyväinen.

Edes ystäviäWhere stories live. Discover now