Edes ystäviä

XXIV

Niko makasi sohvalla ja katseli puolella silmällä uusinta 007 -leffaa. Hän ei valitettavasti jaksanut innostua siitä erityisen paljon. Liikaa erikoistehosteita, liian vähän tarinaa. Nikon mielestä se ainut oikea James Bond oli näyttäytynyt Sean Conneryn hahmossa. Hänen jälkeensä ei tullut enää saman veroista.

Lopulta Niko sulki koko television ja alkoi suunnittelemaan yöpuulle vetäytymistä. Hän kaivoi sohvan rakoon pudonneen kännykkänsä esiin ja huomasi missanneensa yhden puhelun. Se oli tullut puoli tuntia aiemmin. Soittaja olisi ollut Ilona.

Ilona. Niko nielaisi vaivalloisesti. Hän ei ollut aivan varma, mitä paria tuntia aiemmin oli tapahtunut, muuta kuin voimakas psyykkinen reaktio fyysiseen kosketukseen. Se oli kirjoitettu ympäri Ilonan kasvoja, kun Niko oli lopulta avannut silmänsä tunnustelun jälkeen.

Nikon oli myönnettävä, ettei Ilona ollut koskaan vihjannutkaan, että haluaisi enemmän kuin ystävyyttä. Hän oli nimenomaan tähdentänyt olevansa itsenäinen ja aikovansa pysytellä niin.

Ehkä se oli mun reaktio Ilonaan. Mies yritti eritellä omia tuntemuksiaan, mutta aina pääkopassa välähti kuva Pipsasta. Naisen ote hänen tunne-elämästään oli edelleen turhauttavan vahva.
Niko omisti tuokion ajatusleikille, että hänen ja Ilonan välillä olisi jotain enemmän.

Se kaatuisi omaan mahdottomuuteensa.
Se olisi vaikeaa jo silloin, jos ei olisi ollut Pipsaa, epilepsiaa, näkövammaa tai asiakkuussuhdetta. Ne kaikki mukaan lisättynä Niko ei nähnyt heillä mitään potentiaalia. Oli haasteellista olla edes ystäviä.
Miksi mä tuhlasin aikaani joutavien miettimiseen!

Mies palasi alkuperäiseen kysymykseensä.
Kosketus välittää elimistöön oksitosiinia, eli mielihyvähormonia, hän muisteli lukeneensa jostain hoitotyöhön ja psykologiaan liittyvästä artikkelista. Sitä se taisi olla.

Vieraat eivät yleensä tuu lääppimään naamaa ja kasvot on tavallaan henkilökohtaista aluetta, joten on ihan luonnollista, että siihen reagoi entistä herkemmin, mies selitti itselleen.

Puhelin soi uudestaan ja Niko päätti vastata.
- Haloo?
- Puhunko nyt Niklas Törmän kanssa?
Ilonan numero, mut tuo ei ole Ilona!
- Kyllä.
- Tässä Elise Mäntylä, siis Ilonan äiti.
- Muistan kun tavattiin.
Mitä se soittaa Ilonan puhelimesta? Onko jotain sattunut?

- Aivan. Soitan, kun en tiennyt onko teillä huomiseksi jotain suunnitelmia, mutta jos on, niin ne pitäisi perua.
- Ei ole mitään ennen torstaita. Kuinka niin? Onko kaikki hyvin?

Nainen selvitti kurkkuaan ja hengähti pari kertaa syvään.
- Ilona on sairaalassa.
Mitä? Miksi? Mä olin siellä vasta ja kaikki oli hyvin..
- Mitä tapahtui?
- Ilmeisestikin hän sai poissaolokohtauksen ja käveli suoraan päin liikkuvaa autoa parkkipaikalla.

- Sattuiko pahastikin? Eihän se missään hengenvaarassa ole?
- Ei tiettävästi. Se auto ajoi muutenkin hitaasti ja jarrutti heti, kun näki, että Ilona kävelee kohti. Mutta siellä oli niin liukasta, ettei se pysähtynyt ihan sillä sekunnilla ja ehti töytäistä Ilonaa pikkuisen. Ilonalla oli siis se kohtaus päällä, niin en tiedä kuinka suuri osatekijä se oli kaatumisessa ja pään lyömisessä. Aivotärähdys nyt kuitenkin tuli.

- Se tuli pieneksi hetkeksi tajuihinsa tuossa tunti sitten ja valitti päänsärkyä ja kuinka pimeetä on.
Elise veti kuuluvasti henkeä ja jatkoi ääni väristen.
- Asia on kuitenkin niin, että täällä oli silloin täysi valaistus päällä.
Ei, ei, ei!

- Voiko se tarkoittaa sitä, että toisestakin silmästä on hävinnyt näkö kokonaan?
- Pahimmassa tapauksessa. Mutta se saattaa myös olla väliaikaista, liittyä shokkiin tai siihen kohtaukseen.
Nainen alkoi nyyhkyttää ja nieleskeli saadakseen itsensä rauhoitettua.

- Voitko soittaa mulle jos Ilona tulee tajuihinsa tai tulee jotain uutta tietoa? Niko aneli.
Elise myöntyi hieman kysyvällä äänensävyllä.
- Ilona on mun kaveri, Niko totesi yksinkertaisesti.

Mies ei meinannut saada unta ennen aamuyötä. Hän nukahteli pieniksi levottomiksi hetkiksi, mutta havahtui vähän väliä kuulostelemaan puhelinta. Hirvikolaripainajainenkin palasi viikkokausien tauon jälkeen.

Ilona on nyt turvassa sairaalassa, Niko toisti itselleen. Joskin se on siellä aiheesta.

Niko muisti Elisen sanat Ilonan täydellisestä sokeutumisesta. Toivottavasti tila oli ohimenevä. Nainen oli juuri alkanut tulla sinuiksi rajallisen näkönsä kanssa. Hän ottaisi lopunkin näön menettämisen epäilemättä raskaasti.

Elise soitti jälleen aamulla kahdeksan jälkeen.
- Kun pyysit päivittämään Ilonan kuulumisia, hän selitti epävarmasti.
- Mitä uutta kuuluu? Niko kysyi heti.
- Haluatko tulla itse katsoon sitä? Se voisi piristää Ilonaa, Elise ehdotti.
- Mä olen siellä puolen tunnin päästä, Niko lupasi oitis.
Hän söi ja laittautui nopeasti valmiiksi.

- Kiitos kun tulit, Elise huokaisi.
- Onko sulla hirvee kiire?
- Ei ennen kahta.
- Voisitko sitten millään jäädä Ilonan luo pariksi kolmeksi tunniksi? Sillä olisi hyvä olla joku tuttu lähellä, ettei se panikoisi? Nainen pyysi.
- Mulla olisi yksi työjuttu, jota en pystynyt delegoimaan kenellekään ja pitäisi mennä hoitamaan se..

- Mene ihmeessä, mä voin ihan hyvin jäädä! Niko lupasi. Hän istahti veltosti epämukavalle puutuolille sängyn viereen, nosti jalat sängylle ja leikki puhelimellaan.

Puolisen tuntia myöhemmin mies havahtui pieneen huokaisuun, jota seurasi yskähtelyjä.
- Ilona? Niko kurottautui naisen ylle.
- Niko? Ilona ei yrittänyt avata silmiään.
- Joo. Mikä olo?

Ilona yskähteli vielä hetken ja vei käden kurkullensa.
- Pää särkee. Jano.
- Mä tuon vettä. Niko nousi nopeasti ja etsi kertakäyttömukin ja laski vettä.

- Tässä. Saatko itse juotua?
Ilona otti muutaman hörpyn ja nojasi takaisin sänkyyn.

Nyt vasta hän avasi silmänsä.
- Miks sä oot istunut ihan pimeessä? Hän kysyi epävarmasti. Lause sisälsi toiveikkaan, sanattoman anomuksen: "Kerro, että istut pimeässä, eikä pimeys ole vain silmissäni".
Nikon kurkkua kuristi ja hän siirtyi sängylle istumaan ja otti Ilonan kädestä kiinni.

- Ilona, täällä on kaikki valot päällä, hän sanoi niin rauhallisesti kuin mahdollista.
Ilonan kasvot muuttuivat ilmeettömiksi ja hän nielaisi kuuluvasti.
- Mä oon nyt siis kokonaan sokee?
Ääni oli yllättävän vahva.

Hänen olemuksensa oli kuitenkin hauras ja kyyneleet valuivat itsepintaisesti suljettujen luomien välistä. Niko kirjaimellisesti tunsi sisällään Ilonan epätoivon.
- Niinhän ne varoitteli jo yli viis kuukautta sitten, että ei voi tietää, mitä mun näölle loppujen lopuksi tapahtuu, nainen jatkoi hiljaisella äänellä miettimistä.

- Se täydellinen sokeus ei välttämättä ole pysyvää, se lääkäri sanoi sun äitille, että se saattaa liittyä siihen kohtaukseen tai pään lyömiseen. Että älä vielä heitä kirvestä kaivoon, hän yritti rohkaista avuttomasti.

Ilona vain ravisti päätään.
- Puhu lämpimiksesi. Pessimisti ei ainakaan pety.
Niko olisi halunnut jotenkin vakuuttaa Ilonaa olemaan reippaammalla mielellä, mutta hänellä ei ollut sanoja. Niinpä hän kumartui ja veti naisen syliinsä hitain, varmoin liikkein, jotta hän tietäisi koko ajan, mitä mies aikoi tehdä.

- Kiitos, Ilona niiskaisi, kun he olivat istuneet muutaman minuutin pitäen toisistaan tiukasti kiinni. Niko ei kysynyt mistä hän kiitti, mutta uskoi ymmärtäneensä sen sanoittakin. Hän hautasi kasvonsa naisen hiuksiin ja mumisi vastauksen.
- Kaikki järjestyy. Mä pidän susta huolta.