Edes ystäviä

XXX

Ovikello soi ja Ilona kiirehti avaamaan. Matkalla hän onnistui potkaisemaan varpaansa johonkin kulmaan ja pomppi loppumatkan tuskaisena yhdellä jalalla.

- Kuka siellä? Hän kysyi oven läpi.
- Nicole. Nikon sisko.
Mitä se täällä tekee?
Ilona avasi oven ja päästi vieraan sisään.
- Mitäs sä täällä? Mistä sä ees tiiät missä mä asun?
- Mummulta kysyin osotteen. Ja mulla oli tylsää. Niko on töissä ja mummulla mä kävin jo ja Pipsa on boikotissa. Mun tän paikkakunnan tuttavuudet olikin sitten nykyään siinä.

- Oh.. No tuu peremmälle, Ilona viittoili epävarmana. Hän johdatti heidät keittiöön.
- Mitä kuuluu?
Oliko se tyhmä kysymys?
- Hyvää kiitos, iloinen ääni vastasi.
- Entä sulle?
- Olosuhteisiin nähden hyvää, Ilona totesi.

Mitä mä oikein puhun sille? "Mä kuulin, että sulla on leukemia!"?
- Mitä sä teet siellä Helsingissä?
- Mä olen sisustussuunnittelija, Nicole paljasti.
- Siinä saa itse vaikuttaa paljon työaikaan, määrään ja kohteisiin. Se on tosi kivaa.
- Voin kuvitella.

- Mitä sä teet tai siis teit? Nicole esitti vastakysymyksen.
- Mä olin kaupassa töissä, kassalla yleensä. Nyt on kaikki vähän auki, mä oon yrittänyt löytää oppisopimuspaikkaa hierojaksi, mutta kukaan ei oo huolinut.
- Etkös sä voisi mennä ammattikouluun? Vieras ihmetteli.

- Joo, mutta se on Helsingissä ja mä en haluaisi muuttaa.. Mun vanhemmat ja kaverit on täällä ja sokeena täysin uuteen paikkaan muutto yksin ei oo vielä 'to do'-listalla, talon emäntä huokaisi olkiaan kohauttaen.
- Missä siellä se on?
- Kalliossa.
- Mä asun Kalliossa..

Ilona päästi hymähdyksen.
- Ja mä oon suunnitellu etsiä kämppäkaveria, Nicole jatkoi.
- Mä en olisi hyvä kämppäkaveri, Ilona tokaisi.
- Mulla on extratarkka järjestys, että mä pärjään yksin, mulla on epilepsia ja mä voin saada koska vain kohtauksia ja mä oon muutenkin haastava ihminen. Kysy vaikka veljeltäsi.

- Meillä kulkee suvussa pakkomielle siisteyteen, kohtauksille ei voi mitään ja ei me naimisiin oltais menossa, niin ei se loppuelämän järjestely ole. Mä tiedän kuinka mielialat voi pomppia laidasta laitaan naiseuden ja sairauden takia, ymmärrän kyllä sua. Niko ei hiffaa ku se on mies ja särkynyttä sydäntä lukuunottamatta se on täysin terve.

- Mulle tulee muutaman kuukauden päästä opaskoira, Ilona huomautti.
- Mä rakastan koiria, Nicole vastasi.
Mahdoton nainen! Yrittää jankata.. Eikö se tajua kuinka huono ratkaisu se olisi?

- Millainen sun koti on? Ilona tiedusteli ja toivoi saavansa lisää perusteita tyrmätä ehdotus.
- Kerrostalon toisessa kerroksessa, hississä on numerot pistekirjoituksellakin. Se on kaksio ja keittiö ja kylppäri on aika isot. Ei siis ihan perinteisin kaupunkiloukku.

Ilona yritti hillitä alkavaa innostusta.
- Tää oli nyt vaan hetken mielijohde sulta, eiks vaan.
- Mä seison täysin sanojeni takana, Nicole vakuutti.
- Mä en tiedä ees pääsisinkö mä sinne kouluun.. Haut on vasta edessä.
- Kerro kun tiedät. Mä lupaan, että tarjous pysyy voimassa syksyyn saakka.
Ilona nyökkäsi huulta purren. Hän lupasi miettiä asiaa.

Tarjous laukaisi lopunkin mahdollisen jännityksen. Nicolen seurassa tuntui kuin he olisivat olleet parhaat ystävät aina.
Ilona ei voinut olla vertaamatta Törmän sisaruksia keskenään.

Ulkonäön yhtäläisyyksiä hän ei voinut kommentoida, eikä hän viimekertaisen henkisen katastrofin jälkeen uskaltanut pyytää Nicolelta lupaa tunnustella kasvoja. Se olisi varmaan johtanut sen paljastumiseen, että Ilona oli tehnyt jo saman Nikolle, ja koko ajatus sai hänen kasvonsa kuumottamaan, saati sitten siitä puhuminen.

He olivat yhtä lailla fiksuja ja maanläheisiä. Luonteeltaan kummatkin olivat puheliaita ja luonnostaan myötätuntoisia ja avuliaita. Mutta siinä, missä Nicole oli piristävä ja nauravainen, Niko oli enemmänkin lohduttava ja vakava. Ilonan seurassa Nicole oli rento ja avoin, kun taas Niko oli hermostunut ja varautunut.
Ehkä se johtuu vain musta.

Katariina oli joskus rupatellut sisaruksista ja todennut, että isänsä kuoleman jälkeen Niko oli ottanut hänen tehtävänsä huolehdittavakseen ja tunsi vastuuta perheen naispuolisista. Se taipumus oli vahvistunut entisestään äidin kuoltua ja Nicolen sairastuttua. Pikkusisko oli Nikon silmäterä. Ilona tuumi, että Nikon persoonallisuus oli hioutunut tapahtuneiden mukaan.

Kumpikaan versio N. Törmästä ei ollut paha, päinvastoin sisarukset jotenkin täydensivät toisiaan. Sitä voisi kuvata, että jos vaikka kyseessä olisi haava, Niko olisi desinfioinut sen ja laittanut laastarin ja Nicole olisi antanut suukon laastarin päälle ja loihtinut potilaalle hymyn naamalle.

- Miten sä osaat olla niin iloinen koko ajan? Ilona ei malttanut olla kysymättä.
- Mä yritän keskittyä elämässä vain hyviin asioihin. Ei se iloisuus aina ole ihan aitoa, mutta kun tarpeeksi yrittää, mä alan uskoa siihen itsekin.
Ilona nyökkäsi pohtivasti.

- Ja sitten kun mä näyttelen iloista, mä saan muut ihmiset ympärilläni iloiseksi ja se taas tekee mut aidosti iloiseksi, Nicole jatkoi naurahtaen.
- Kätevää, Ilona virnisti.

***

Alussa vieras oli tuntenut olonsa hieman kiusaantuneeksi, kun Ilonaan ei saanut katsekontaktia. Nicole oli yleensä erittäin eleikäs ja ilmeikäs ihminen, mutta Ilonan kanssa hänen piti muokata kaikki tuntemukset sanoiksi saakka.

Nicole huomasi, että vastoin veljensä luomia etukäteisodotuksia Ilona oli varsin positiivinen ihminen ja keskustelu syveni verrattain nopeasti vakaviinkin aiheisiin.

Mahdollisesti Niko tiesi, muttei ymmärtänyt sydämellään, mitä tunteita nainen kävi läpi ja sen vuoksi mies ei osannut luokitellaan häntä muuten kuin 'hankalaksi ja oikukkaaksi'.

Nicolella taas oli henkilökohtaista kokemusta elämän mullistavasta sairaudesta ja hän tiesi varsin hyvin, että aina ei jaksanut olla iloinen ja kohtelias.

Hän ei ollut saanut selkoa millainen kemia Ilonan ja Nikon välillä vallitsi, mutta kumpikin olivat varauksellisia ja jännittyneitä, vaikka ensinäkemältä rentoja ja hyviä ystäviä. Ikuisena romantikkona Nicole uskoi ja toivoi jännitteen johtuvan siitä, että heissä olisi ollut aineksia enemmiksikin kuin ystäviksi, mutta kumpikaan ei halunnut edes harkita vaihtoehtoa.

Ilonan ruumis oli 'rikki' ja samoin oli Nikon mieli. Ehkä aika auttaisi ensimmäistä hyväksymään itsensä normaaliksi ihmiseksi ja parantaisi psyykkiset haavat jälkimmäiseltä.
Suuttumus pyyhkäisi naisen läpi hänen muistaessaan Pipsan, mokoman läpimädän ihmisen, joka Nikon oli rikkonut.

Rehellisesti sanoen Ilonan pyytäminen kämppäkaveriksi oli ollut hetken mielijohde ja Nicole oli sen jälkeen tajunnut, että toisen kanssa kaikki ei olisi aina niin helppoa. Ilona tarvitsisi apua, silmälläpitoa kohtausten varalta, opasta ja saattajaa.

Mitä enemmän naiset tutustuivat, sitä enemmän Nicole huomasi, että jos kämppäkaveruus toteutuisi, Ilona ei olisi kuitenkaan ainoa saava osapuoli. He olivat samalla aaltopituudella ja auttaminen ja tukeminen henkisellä tasolla olisi molemminpuoleista.

Nicole istui Ilonan luona tuntikausia. He laittoivat ruokaa ja söivät ja huomasivat ajankulun vasta kun Niko soitti siskolleen huolestuneena tiedustellakseen tämän sijaintia. Linjan päässä oli pitkä hiljaisuus Nicolen vastattua. Sitten Niko pyysi hänet kotiin ja naiset hyvästelevät toisensa. Nicole lupasi poiketa vielä ennen Helsinkiin paluutaan.

Hän olisi mielellään auttanut Ilonaa ja Nikoa päätymään yhteen, mutta tunsi veljensä tarpeeksi hyvin ollakseen puuttumatta asiaan. He selvittäisivät kyllä välinsä ennemmin tai myöhemmin.