Edes ystäviä

Epilogi

Epilogi omistettu kaikille lukijoilleni, jotka äänillään ja kommenteillaan innostivat jatkamaan kirjoittamista. XOXO

10,5 kk myöhemmin

Hautausmaalla oli autiota. Tuuli humisi puissa ja yläpuolella lensi joutsenpari, joka valmistautui hiljalleen pitkään muuttomatkaan.

Niko tuijotti pientä kullanväristä muistolaattaa, johon oli painettu hänen mummunsa nimi ja syntymä- ja kuolinpäivämäärät. Jälkimmäisestä oli täsmälleen vuosi aikaa.

Mies nosti kaulusta enemmän pystyyn ja tunki kädet syvälle taskuun. 27 vuotta elämää takana, eikä hän vieläkään osannut näemmä pukeutua säähän sopivasti.

- Harmi, ettei Nicole päässyt, mustaan takkiin kääriytynyt brunette nainen huokaisi hänen vierellään ja hypisteli koiransa valjaita.
- Hmm. Se taitaa päästä lomalle laitoksesta vasta ylihuomenna.

Nikolle tuli epämukava tunne siskoa ajatellessa. Nicole tiesi huonoja uutisia. Sen jälkeen, kun hänellä oli puoli vuotta sitten diagnosoitu masennus, nainen oli säännöllisesti vetänyt lääkkeitään ja alkoholia sekaisin ja käynyt vatsahuuhtelussa ainakin puolen tusinaa kertaa. Veli oli nähnyt arpia hänen ranteissaan, jotka kertoivat satunnaisesta viiltelystä. Niin surullista!

Nicole halusi elää, siitä ei ollut kyse. Mutta hän ei kestänyt ja osannut käsitellä elämän reaaliteettejä. Niko ja Ilona olivat tehneet eittämättä parhaansa saadakseen hänet pidettyä elämän syrjässä kiinni, mutta toistaiseksi retkahdus tapahtui aina ennemmin tai myöhemmin.

Nyt Nicole oli kuitenkin suostunut kirjautumaan mielisairaalaan hoidattamaan itseään. Ehkäpä hän pääsisi sen myötä jaloilleen.

Ilonan ja Nicolen tiet erkaantuivat kesällä. Ihme, että he kestivät niinkin pitkään kämppiksinä. Asunto Kalliosta siirtyi uudelle asukkaalle ja kumpikin nainen sai vuokrattua yksiön mieleisestään paikasta.

Ratkaisu oli tehty yhteisymmärryksessä ja hyvässä hengessä. Naiset olivat edelleen ystäviä ja Niko oli helpottunut, ettei Ilona tuominnut siskoa itsetuhoisesta elämäntavasta huolimatta.

Ilona astui eteenpäin ja laski haparoiden pienen kukkakimpun paikalleen.
- Mulla on ikävä Katariinaa, hän totesi ääni vavahdellen.
- Se oli niin viisas.
Hän naurahti hieman naiivin kuuloiselle lauseelle.
- Samoin. Ja se oli viisas, Niko mutisi.

Mies epäröi hetken puntaroiden seuraavien sanojen järkevyyttä.
Nyt tai ei koskaan.

- Siinä kirjeessä, jonka mummu kirjoitti ennen kuolemaansa, se käski mua olla sulkematta maailmaa ulkopuolelle ja lopettaa pelkääminen. Siis sen, että menettää kaikki, joihin uskaltaa kiintyä, mies aloitti epämääräisesti ja piirteli kengällään hiekkaan neliötä.

- Siis että pitäis antaa ihmisille mahdollisuus.. Emmä tiiä, miten sen ny selittäis.
Yhtäkkiä takin kaulus tuntui kuristavan ja mies tunsi suunnatonta halua lähteä juokseemaan pois. Se ei tullut ulos niin kuin piti!!!

Ilona päästi hajamielisen "Hmm" -äänen.
- Mulle se sanoi, että mun pitäis hyväksyä jotain muitakin reaktioita ihmisiltä, kuin sääliä, nainen hymähti hieman vaivaantuneen oloisesti ja käpertyi tiiviimmin takkinsa sisään.

Kumpikaan ei osannut jatkaa juttua.
- Tiedäthän sä, että mä välitän susta tosi paljon? Mä oon vaan huono näyttämään sitä, Niko tokaisi yhtäkkiä.
Ilona jähmettyi sekunniksi, ennen kuin rentoutui ja nyökkäsi.
- Tiedän.