Edes ystäviä

XXXIX

Katariina istui keinutuolissa ja antoi edessään olevan tekstin välittyä ääneksi, jotta vieraskin olisi saanut kirjasta mahdollisimman paljon irti. Ilona röhnötti nojatuolissa ja kuunteli keskittyneesti, silmät kiinni.

Elämäkerrat eivät alunperin kuuluneet nuoren naisen suosikkilukemistoon, mutta vanhus oli suostutellut 'ottamaan maistiaisia' erään jo kuolleen Hollywood-tähden tarinasta ja kymmenen sivun jälkeen Ilona oli koukussa. Ei pelkästään kyseisen näyttelijän elämäkertaan, vaan ylipäätään koko genreen. Kun oma elämä ja kokemuspiiri olivat rajoitetut, elämäkerrat lainasivat hetkeksi toisen ihmisen saappaita ja veivät matkalle, jonka joku oli kulkenut ja nähnyt.

Sanat olivat tehokas keino korvata silmät. Ilona rakasti kuunnella kuvauksia luonnosta ja ympäristöstä. Kirjat olivat hänen keinonsa nähdä jälleen kerran, vaikkakin toisen ihmisen silmin. Nainen oli kiitollinen Katariinalle, jonka kanssa hän oli istunut kymmeniä tunteja menneinä kuukausina juttelemassa ja kuuntelemassa, sekä äänikirjoille, joita Niko järjesti hänelle tasaiseen tahtiin.

Vanhus keskeytti lukemisensa köhien ja vieras havahtui tajuamaan, kuinka kauan he olivat jälleen kerran piilotelleet omassa, kansien välistä paljastuvassa maailmassaan.
- Lopetetaan vaan nyt, jatketaan toisella kertaa, Ilona ehdotti myötätuntoisesti.

Katariina kuului juovan vettä ja myönteli ynähdyksillään.
- Koska se muutto on?
- Kahden viikon päästä, Ilona huokaisi.
- Onneksi sait niin pian vahvistuksen sieltä koulusta.
- Niinpä. Vielä on hetki aikaa tottua ympäristöön ennen koulun alkua, Nicole ehtii kyllästyyn ja heittään mut pihallekin vielä sitä ennen..
- Älähän nyt, se tyttönen on tosi innoissaan vaan. Hän on tainnut olla vähän yksinäinen Helsinkiin muuttonsa jälkeen, vaikkei ikinä tunnustakaan sitä minulle tai Niklakselle.

Ilona nyökkäsi hitaasti.
- Se ei kuitenkaan oo asunu vielä mun kanssa, voin kuvitella, että varsinkin monen itsenäisen vuoden jälkeen tää tulee oleen melkoinen shokki.

Nainen oli innoissaan, muttei liian, sillä hänen käytännöllinen puolensa kehotti olemaan varpaillaan ja katsomaan, miten kaikki lähtee sujumaan. Nicole ei ehkä ajatellut asioita aina joka kantilta tai loppuun saakka, tai sitten ei vaan halunnut Ilonan tuntevan oloaan yhtään vähemmän tervetulleeksi, joten piti reippaan ja vieraanvaraisen maskin kasvoillaan.

- Mä alottelen illalla pakkaamista. Tai siis tavaroitten lajittelua. Koitan viedä mahdollisimman vähän mukanani, ettei Nicolen luona tuu ahdasta ja loput varastoin vanhempien vintille. Onneks niillä on omakotitalo.

Katariina näki aasinsillan muuttaa keskustelunaihetta.
- Oletko nähnyt isääsi viimeaikoina?
- Joo se kävi pari viikkoo sitten. Oli kolmisen päivää.
- On siinä perheellisellä miehellä työ. Matkustaa nyt ympäri maailmaa rekan ratissa ja kotona käydä vaan silloin tällöin piipahtamassa.

Ilona kohautti vain olkiaan.
- Sillä on keski-iän kriisi. Jotkut hankkii harrastuksen, jotkut urheiluauton, jotkut nuoremman vaimon ja iskä vaihtoi ammattia. Jos se auttaa sen levottomaan luonteeseen, niin menköön. Kyllä se tulee aina takaisin, ja soittelee säännöllisen epäsäännöllisesti.
- Mutta äitisikin kannalta, vanhempi nainen vetosi.

- Niillä on ollut omat kriisinsä, niin äitiä ei taida ihan hirveesti surettaa välimatka. Ja ainakin ne käyttäytyy sit ku vastanaineet kun iskä tulee Lahteen, Ilona naurahti kuivasti.

Hän jätti kertomatta äidin itkuiset vuodatukset ja pelot, että iskä löytäisi muuta seuraa matkoillaan ja unohtaisi lopulta äidin kokonaan. Salaisuudeksi jäi niinikään se, että isän käydessä äiti yritti kaikkensa näyttääkseen olevansa pitämisen arvoinen. Hän laittoi hyvää ruokaa, leipoi, kävi kampaajalla ja manikyyrissä, meikkasi joka päivä ja oli hyväntuulinen vaikka väkisin.

Ilona ei halunnut parisuhdetta, jossa joutuisi epäilemään ja kilpailemaan. Hän ei halunnut suhdetta, jossa tapaamiset merkittäisiin kalenteriin ja päähuomio oli laadukkaan parisuhdeajan järjestämisessä.

Jos Ilona olisi ikinä aloittamassa parisuhdetta, siinä vietettäisiin paljon aikaa yhdessä. Tehtäisiin arjen askareita. Näytettäisiin siltä, millaisia ollaan, kun aamulla herätään. Riideltäisiin, murjotettaisiin ja sovittaisiin, eikä vain teeskenneltäisi, että kaikki on hyvin ja suljettaisiin silmät ongelmilta.

Nainen ei tajunnut hautautuneensa ajatuksiinsa, ennenkuin havahtui omaan raskaaseen huokaukseensa ja Katariinan kysymykseen, oliko kaikki kunnossa.
- Joo, mä vaan mietin millainen parisuhteen pitäisi olla ja millainen ei, nuori nainen paljasti ja punastui hieman.

- Parisuhde on enimmäkseen kompromisseja ja anteeksiantamista, Katariina sanoi ilmeettömästi.
- Silloinkinko, jos rinnalla on "se oikee"?
- Varsinkin silloin. Se on ainoo keino saada se toimiin. Kuuntele vanhempaas, vanhus nauroi, mutta vakavoitui heti.
- Sullakin on mahdollisuus, jos sä annat itsellesi luvan, hän jatkoi lempeästi.

Niko. Se oli ensimmäinen, mitä Ilonan mieleen tuli. Ilona ei voinut estää punastumista, joka seurasi kauhistunutta ilmettä. Hän oli kiitollinen, että Katariina ei voinut nähdä hänen ajatuksiaan.

***

Vanhus kuitenkin tarkasteli nuorta huomaamattomasti ja hymähti tietäväisenä. Hän tiesi olla sanomatta mitään. Nuorilla oli ollut raskas vuosi takana yhdessä ja erikseen. Jos niin oli tapahtuakseen, he kyllä löytäisivät toistensa luo ennen pitkää.

Hän oli tarkkaillut ystävyyden kehittymistä kuukausien ajan ja oli nähnyt kummassakin parhaan mahdollisen ominaisuuden: Kunnioituksen toista kohtaan. Pysyisivätkö he ystävinä, hyvä heille. Tulisiko siitä jotain syvempää? Hyvä heille.

Luonnollisesti hän ja Nicole olivat sivunneet aihetta ja tulleet yhteisymmärrykseen, että vihjailu, kiusoittelu ja painostus eivät olleet oikeita keinoja. Hän oli ylpeä tyttärentyttärensä kypsymisestä ajattelemaan fiksusti. Teiniaikojen lukemattomat määrät romanttisia leffoja eivät olleet pilanneet naista.

Katariina oli surullinen ja hyvillään Ilonan muutosta. Hyvillään, että tämä kurotti kohti unelmiaan. Surullinen, koska hän oli ehtinyt jo kiintyä nuoreen naiseen ja Nicolenkin lähdettyä hänellä oli kovin vähän nuorta, virkeää ja piristävää seuraa. Niklas oli rakas ja tärkeä, mutta tyttärenpojalla ei ollut samanlaista kykyä nuorentaa häntä henkisesti ja unohtaa kipuja ja murheita.

Vanhus havaitsi kehonsa rappeutuvan päivä päivältä ja tiesi, ettei tulisi olemaan paikalla ikuisesti. Hän ei halunnut huolestuttaa tyttären lapsia kertomalla, miten pitkään palautuminen mistä tahansa fyysisestä ponnistelusta nykyään kesti tai kuinka hänen oli kirjattava ylös sopimukset tai tärkeät asiat, jotta olisi varmasti muistanut ne.

Katkeroitumisen sijasta hän oli päättänyt elää jokaisen jäljellä olevan päivän kiitollisena ja antaa muille mitä hänestä oli jäljellä. Ilonan tapaaminen ja yhteiset lukutuokiot toivat hänen elämäänsä sisältöä ja saivat hänet tuntemaan itsensä merkitykselliseksi.

Nainen ymmärsi vierastaan enemmän kuin antoi ymmärtää. Se hetki, kun korkean työmoraalin omaava ihminen ymmärtää tulleensa hyödyttömäksi ja riippuvaiseksi, on kuin kuolemantuomion saisi. Katariina teki vain olonsa mukavaksi teloitussellissä ja odotti vääjäämätöntä, mutta onneksi Ilona oli saanut muutettua oman tuomionsa elinkautiseksi ja oli pääsemässä jaloilleen. Löytämässä itselleen tarkoituksen.

Ilonan lähdettyä kotiinsa pieni elonkipinä katosi asunnosta ja vanhus huokaisi raskaasti. Elämä, vaikka kuinka hyvin eletty, oli liian lyhyt. Vielä epäreilumpaa oli se, että perheestä oli aivan liian varhain riistetty yksi sukupolvi välistä.

Katariina soi pienen hiljaisen hetken tyttärelleen ja tämän puolisolle. Levätkööt rauhassa ja olkoon seuraava sukupolvi vahvempi ja onnekkaampi.