Edes ystäviä

XXXX

Ilona oli valmis repimään hiukset päästään. Hän oli kuvitellut, ettei hänellä ollut erityisen paljon omaisuutta, mutta tuntien kuluessa luulo oli osoittautunut vääräksi. Muuttaminen laukaisi stressitason kattoon, eikä hänen edes tarvinnut pakata. Niko ja Noora tekivät sen hänen puolestaan, mutta he kysyivät lähes jokaisen tavaran kohtalon omistajalta itseltään ja hän joutui miettimään ja jopa tunnustelemaan mitä he edes tarkoittivat.

Ilona oli ennen kaikkea turhautunut, Niko väsynyt ja Nooran nenä valui koira-allergian vuoksi ja hän olisi omien sanojensa mukaan mieluummin vain paiskonut tavarat laatikoihin. Se olisikin ollut helppo ratkaisu, mutta Ilona oli muuttamassa Nicolen luo ja mukaan lähti vain välttämättömät.

- Äh, mä tarviin alkoholia, tai vähintään kofeiinia, Noora huudahti. Hänestä oli ollut paljon apua, mutta nainen ei ollut järjestelmällinen, järjestyksellinen tai kärsivällinen. Se koetteli kaikkien hermoja.

Yllättäen edellä mainittujen ominaisuuksien perikuva Niko avasi suunsa.
- Kannatetaan! Lähetään jonnekin välillä, mutta siirretään näitä eka syrjään ja vähän turvallisemmin, hän huudahti työntäen keskeneräistä muuttolaatikkoa seinää kohti.
Ilonalla ei myöskään ollut vastaansanottavaa, joten hän meni jo pukemaan Vilille valjaita.

Niko ja Noora olivat nähneet toisiaan ohimennen, mutta tänään vasta he olivat ensimmäistä kertaa virallisesti tekemisissä. Ilona yritti kalastella heidän tunnelmia toisistaan, mutta ei saanut äänensävyjä 'lukemalla' kummastakaan irti kuin ylimalkaista ystävällisyyttä. Mikäli ne kaksi vaihtoivat murhaavia katseita, Ilona oli autuaan tietämätön. Paremman puutteessa hän siis oletti, että he tulisivat toimeen "okei".

Erään leipomon kahvilassa istuessaan nuoret syventyivät tuttavallisempaan jutusteluun ja muuttolaatikoiden synnyttämä stressi unohtui. Ilona oli hiljaisin, kuten yleensä aina, kun paikalla oli hänen lisäkseen enemmän kuin yksi ihminen.

Hassua, kuinka paljon näkökykyä käyttää porukassa keskustellessa. Jatkuvasti tulee tarkkailtua muiden kasvonilmeistä heidän reaktioitaan ja näkee myös, milloin joku muu aikoo puhua. Ilona meinasi aina puhua toisten päälle ja hänellä oli epämukava tunne, että hiljaisuudessa muut pyörittelisivät silmiä tai muuta vastaavaa.

Vaikka Niko ja Noora olivat hänen kavereitaan ja olivat kuukausien saatossa oppineet vastaamaan Ilonalle verbaalisesti, heidän keskinäinen keskustelunsa perustui kehonkieleen ja seurueen kolmas osapuoli jäi eittämättä ulkopuolelle, paitsi jos kysymys kohdistui suoraan häneen.

Kahvi ja mansikkacroissantti olivat sentään maittavia ja katko päivän toimista enemmän kuin tervetullut niin henkisesti, kuin fyysisestikin.

- Mä lähden huomenna Nicolelle, Niko ilmoitti.
- Lupasin auttaa sitäkin, kun se tekee tilaa sun kamoille, hän totesi, lisäten loppuun raskaan huokaisun.
Ilona tajusi, että Nicolella olisi myös paljon tekemistä muuttaessaan huushollia kahden asuttavaksi ja turvalliseksi näkövammaiselle ja opaskoiralle.

- Meetkö sä junalla vai omalla autolla?
- Autolla, jos se kestää. Siinä on alkanut taas seuraava osa temppuilemaan, mies vastasi hieman kiukkuisesti.
- Mä oon vaihtanu mokomaan bensasyöppöön varmaan kaks kolmasosaa osista ja se alkaa olla yhtä varaosaa koko auto. Sitä ei kannata enää edes myydä pois, kun ei sais ees omiansa takaisin, hän puhisi.
- Pitää oottaa, että se on romuttamokunnossa.

Miehet ja niitten autot..
Ilona äännähti osaaottavasti. Hän ei tiennyt autoista mitään, mutta tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Niko sadatteli omaansa hänen kuullen.
- Joku kerta se jättää sut vielä tielle, Ilona naurahti.
- Toivottavasti ei motarille. 120 vauhdissa voi olla ikävämpi juttu.