Murtunut taistelija

7: Blue wings

(Editoitu)

Aamulla lähden liikkeelle jo ennen kuin aurinko on ehtinyt edes kunnolla nousta koska pian kaduilla alkaa kova meteli ja väenpaljoudessa on hankalampi liikkua.

Pääsen vain vähän matkaa eteenpäin kunnes ensimmäiset ihmiset tulevat ulos, lähinnä kauppiaat. Heidän perässä tulevat pikkuhiljaa muut.

Pian joka puolella huudellaan ja tingitään hinnoista. Kauppiaan riidellessä toisen miehen kanssa kalan hinnasta, nappaan hänen kojustaan leivän ja omenan, ja kiirehdin pois paikalta.

Syön ensin omenan tyynnyttäkseni nälkääni ja alan sitten pikkuhiljaa napsimaan leivästä pieniä paloja matkan aikana.

Talot muuttuvat hiukan paremmassa kunnossa oleviksi, mitä lähemmäs pääsen Blue Wingsiä ja aurinko on jo maillaan, kun saavun sen tutuille oville, hohtavan neonkyltin alle.

Kyltissä lukee Blue wings ja b-kirjaimen päällä on sininen enkelin sädekehä.

Hymähdän kyltin ironisuudelle sillä se, mitä tuolla sisällä on, siinä ei ole mitään enkelimäistä.

Vedän syvään henkeä ja astun vihdoin sisälle. Sisällä vilkkuvat valot ja musiikki pauhaa niin kovalla, että on ihme etten kuullut sitä ulos asti.

Koko paikka on täynnä ihmisiä ja sivupöytien ympärillä kiertelee miehiä ja naisia vähissä vaatteissa. Niin saadaan enemmän asiakkaita.

Baarin takana on isot portaat yläkertaan, kapealle ylätasanteelle, jossa on ovia vieri vieressä ja joka kiertää melkein koko rakennuksen ympäri. 

Toivoin ennen, ettei minun enää koskaan täytyisi astua näiden ovien sisäpuolelle mutta tässä minä olen. Etsimässä jotain tyhmää poliisia, joka oli tarpeeksi idiootti eikä pysynyt Daverin turvallisilla kaduilla. Laitan hupun päähäni sillä täällä minut tunnistettaisiin aivan liian helposti ja kävelen baaritiskille. Baarimikko vilkaisee minua ja on ottamassa viskiä hyllyltä, kun estän häntä ja nojauduin lähemmäs.

"Minä etsin Carteria", huuto kuiskaan hänelle melun yli.

"Niinhän me kaikki", hän vastaa tylsistyneenä.

Alennan hiukan huppuani, jotta baarimikko näkee hiukseni. Hän kohottaa kulmakarvojaan ja heilauttaa päätään sitten kohti ovea portaiden vierellä. Kyllä muuttui ääni kellossa.

Nyökkään baarimikolle kiitokseksi ja lähden ovea kohti hyvin tietoisena katseesta, jonka hän luo selkääni.

En vaivaudu koputtamaan oveen vaan kävelen rauhallisesti huoneeseen. Huoneessa on iso parisänky, jonka päädyssä roikkuu jotain, joka näyttää epäilyttävästi käsiraudoilta, joissa on pinkkiä turkista.

Kuten kolme vuotta sitten, on huoneen toisessa nurkassa työpöytä ja sen ääressä seisoo selkä minua kohti, mies jonka tunnen aivan liian hyvin päästä varpaisiin, kirjaimellisesti. Hänen työhuoneensa ole muuttunut juuri ollenkaan.

Mies ei kuitenkaan liikahda vaikka kuuli minun tulleen sisälle. Hän päästää pitkän, syvän huokaisun ja sukii toisella kädellään pikimustia, vahattuja hiuksiaan takaisin paikoilleen päälaelle. Kröhin kurkkuani ja pöydän takaa nousee hymyilevä nainen seisomaan. Tietenkin. Mies laskee kultaisia sormuksia täynnä olevan kätensä tämän hartioille ja en näe sitä mutta hän varmasti hymyilee naiselle ennen kuin taputtaa häntä takamukselle ja nainen kävelee ulos huoneesta.

Mies kääntyy ja tunnistan hänet Carteriksi vaikka arvasinkin sen jo. Hän kurtistaa kulmiaan minulle ja istuutuu tuolilleen.

Suljen oven naisen perässä ja lasken huppuni niin, että valkoiset hiukseni tulevat näkyviin ja  Carter alkaa hymyillä. Hän nousee takaisin ylös ja tulee luokseni leveä virne kasvoillaan.