Murtunut taistelija

43: Kyyti kotiin

"Saatanan..." Kiroan, kun hätkähdän hereille. Aurinko paistaa silmiin ja valaisee varaston huoneen. Osa sotilaista nukkuu ja osa vain nojaa seinää vasten. Vilkaisen jalkaani, jossa on siisti side ampumahaavan kohdalla. En tunne paljoa kipua tällä hetkellä, mutta se tulee varmasti takaisin. Kampean itseni ähisten ylös ja muutama hereillä oleva sotilas nousee mukanani. Yksi heistä yrittää tarttua kyynärpäästäni kiinni.

"Sinun ei varmaan pitäisi nousta..." hän yrittää, mutta huitaisen hänet pois.

"Missä hän on?" murahdan viitaten Torrekseen. Sotilas välttää katsettani.

"Hän on tarkistamassa ympäristöä kahden muun kanssa, jotta voimme jatkaa matkaa turvallisemmalle suojapaikalle", hän vastaa.

"Se suunnitelma on nyt hylätty. Meidän täytyy soittaa Everstille ja käskeä häntä pommittamaan kaupunki. Me paljastuimme ja ilman epäilystä tämä kaupunki suunnittelee hyökkäystä Daveriin", tokaisen ja nilkutan ovelle. Samalla kuulen askeleiden kaikuvan hallissa. Nostan käsiaseeni valmiuteen, mutta kulman takaa ilmestyy vain Torres ja kaksi sotilasta. Kun Torres näkee minut hereillä, hän näkyvästi hätkähtää ja pysähtyy.

"Sinä," murahdan, "Tänne heti."

Torres nostaa kätensä ylös ja kävelee hitaasti luokseni. Kun hän on tarpeeksi lähellä, lyön häntä leukaan niin lujaa kuin pystyn. Torres horjahtaa taaksepäin ja käytän tilaisuuden hyväkseni ja kamppaan hänet maahan. Hän tömähtää ähkäisten ja pölypilvi pöllähtää. Kivusta huolimatta kyykistyn hänen viereensä, painan häntä rinnasta polvellani maahan ja puristan häntä oikealla kädellä kurkusta. Torres takeltelee ja tarttuu käsillään käteeni yrittäen päästä irti otteestani. Hänen jalkansa sätkivät takanani.

"Jos enää toiste teet samanlaisen tempun, otan sen petoksena ja teloitan sinut siihen paikkaan. Ymmärsitkö?" sihahdan, "Vaaransit koko tiimin nukuttaessasi minut. Jos en pyydä jotain, älä tee sitä." Kuristan häntä vielä kerran kaulasta ennen kuin nousten horjahtaen ylös. Torres yskii ja pitelee kaulaansa käsillään.

"Ymmärretty?" ärähdän ja Torres nyökkää naama sinisenä.

Ojennan hänelle käteni ja epäröiden hän tarttuu siihen. Autan hänet seisomaan ja pudistelen pölyn vaatteistani.

"Suunnitelma muuttui", ilmoitan, "Meidät on havaittu. Vihollinen aikoo varmasti tehdä vastaiskun ja meidän täytyy käskeä everstiä pommittamaan tämä kaupunki ennen kuin he ehtivät."

Sotilaat nyökkäävät.

"Mutta ensin, haluan tietää kuka antoi sähköinsinöörille uudet ohjeet. Missä hän on?" sanon ja kävelen huoneeseen. Kaikki sotilaat ovat nyt hereillä ja ylhäällä, tuijottaen minua. Insinööri ei kuitenkaan ole heidän joukossaan.

"Missä hän on?" murahdan matalasti ja tuijotan jokaista sotilasta. Jokainen kääntää katseensa.

"Me kyllä pidimme vahtia, mutta varmistimme ennemmin ettei kukaan yllätä meitä tulemalla varastoon. Ei niinkään, jos joku lähtee", eräs sotilaista vastaa.

"Joku antoi hänelleeri tietoa, mikä johti sotilaan kuolemaan. Nyt kukaan ei tiedä missä hän on", ärähdän.

"Helvetti. Miten kukaan ei tajunnut katsoa hänen peräänsä?!" huudan.

Tönäisen Torresin seinää vasten.

"Tällaisten tilanteiden takia Sinä et huumaa minua ilman, että sanon niin. Ties vaikka hän toimi viholliselle ja nyt hän on paennut!" Pamautan seinää kädelläni ja Torres säpsähtää.

"Kaikki liikkelle nyt. Meidän täytyy käskeä ilmaisku ja nopeasti..." aloitan, kun lauseeni keskeyttää kaukainen humina.

"Mitä nyt?" älähdän ja kävelen ikkunan luokse. Kaukaa kaupungin toisella puolella helikoptereita ja sotakoneita nousee ilmaan. Lasken ainakin kahdeksan nousevan maasta ja leijuvan hetken ilmassa ennen kuin ne kaikki suuntaavat kohti Daveria.