Murtunut taistelija

28: Takaisin entiseen vai kohti tulevaa?

(Editoitu)

"Miksi teeskentelit?" Tobias kysyy hiljaisella äänellä. Kuin peläten rikkovan hetken kysymyksellään, joka hänen on kuitenkin pakko kysyä.

"Minä en teeskennellyt vihaavasi sinua, mutta teeskentelin etten pitänyt sinusta", vastaan, "Oli helpompaa vihata sinua kuin minua. Oli helpompaa kohdistaa viha sinuun. Nyt kun... En tiedä miten selviän tästä kivusta", tunnustan ja istahdan lattialle polvet kiinni rinnassa.

"Jos olisin vain syyttänyt itseäni kuten minun kuuluisi, olisin luovuttanut aikoja sitten. En olisi silloin tässä. Olin pelkuri. En halunnut kohdata totuutta. En halunnut kuolla."

"Kuolla..? Mistä sinä puhut Nic?" Tobias kysyy huolestuneena.

Vilkaisen häntä ja Tobias hätkähtää huomatessaan murheen silmissäni.

"Olen tappanut tuhansia ihmisiä Tobias. Niin kuin kerroin. Vähempikin riittää saada ihmisen hulluksi. Oli aikoja jolloin... Ajattelin vain, että luovuttaisin. En enää taistelisi vastaan. Antaisin vastustajan voittaa ja tuskani olisi ohi. Oli kertoja jolloin olin todella lähellä.. En tiedä miksen vain tehnyt sitä. Se olisi helpottanut monia asioita", tokaisen, mutta Tobias tuhahtaa vihaisesti.

"Ja vaikeuttanut paljon muita asioita. Et voi sille enää mitään", hän puolustaa.

"Descensus averno facilis est."

"Mitä?" Hän kysyy hämillään.

"Laskeutuminen helvettiin on helppoa", tulkkaan sanani ja Tobias mulkaisee minua.

"Edelleen niin dramaattinen."

"Minäkö? En koskaan?" Hymähdän hiukan piristyen.

"Se kaikki on ohi", Tobias sanoo itsevarmasti.

"Se ei ole ohi. Kannan muistoja ikuisesti mukanani", huomautan ja nousen seisomaan. Nostan paidan pois päältäni ja annan Tobiaksen katseen kulkea ympäri rintakehääni tutkien kaikkia niitä arpia, joita minulla on. Hänen ilmeensä paljastaa kaiken mitä hän ei halua sanoa. Hän on järkyttynyt.

"Näetkö nyt?" tokaisen ja tuijotan häntä tiukasti. Tobias ei uskalla nostaa katsettaan. Hänen silmänsä ovat jumittuneet tuijottamaan arpiani.

Kerron jokaisen arpeni synnyn ja kenet murhasin silloin. Tobias ei näytä vihaiselta tai kauhistuneelta. Kerron kuinka kerran revin sydämen irti, katkaisin kauloja, tukahdutin miehen hänen omaan vereensä, kidutin, jätin kuolemaan hitaasti, katkoin vyötäröstä poikki. Olen tehnyt kaikki mahdolliset tappotavat. Nimeä yksi. Voit olla varma, että minä olen tappanut ainakin yhden miehen sillä tavalla.

"Sinulla ei ollut vaihtoehtoja", Tobias yrittää, mutta keskeytän hänet.

"Lopeta puolustamiseni. Minulla oli valinnanvaraa. Minun ei olisi tarvinnut tappaa niitä ihmisiä ja eläimiä. Olisin voinut valita toisin. Säilyttää edes sen pienen osan ihmisyydestä. Mutta pelkäsin ja menin helpoimman kautta. Minä ansaitsen kaiken, mitä teoistani seuraa", kerron hänelle ja Tobias nousee myös seisomaan yltääkseen silmieni tasolle.

"Se ei ollut sinun syytäsi. Serverissä ei ole helppo elää", hän puolustaa ja ottaa käsivarsistani kiinni.

"Olen tappanut niin monia ihmisiä....", sanon ääni väristen. "Kaikki nämä tunteet. Syyllisyys..." Tobias halaa minua kömpelösti.

"Olen... Olen vain niin loppuun kulunut Tobias. Olen hukassa", tunnustan hiljaa. Tobias ei sano mitään ja vain halaa minua.

"Sinun pitäisi pysyä mahdollisimman kaukana minusta kuin on vain mahdollista."