Murtunut taistelija

40: Valinta

(Editoitu)
Vihdoin!!! Pitkä odotus on takana ja olen saanut editoitua tämän kirjan siedettävään kuntoon. Jotkut muutokset ovat pieniä ja jotkut sitten vähän suurempia. En oo vielä aivan täysin tyytyväinen tähän versioon mutta keskityn nyt kirjan loppuun saamiseen ja sen jälkeen vasta mietin uudelleen editoimista. Kiitos kun jaksoitte odottaa näinkin kärsivällisesti.

"Tiedäthän, että hän on jo hereillä", Sean sanoo sellini ulkopuolelta. Pidän selkäni yhä käännettynä pois.
"Hän on kysellyt sinua."
"En välitä", vastaan.
"Paskanmarjat. Älä anna vihasi sokaista sinua."
"Mikä sinä olet? Joku onnenkeksin lukija?" Tuhahdan ja käännyn vihdoin Seania päin. Hän näyttää väsyneemmältä kuin aikaisemmin.
"Haluan vain kuulustella vankia", jatkan, mutta Sean naurahtaa kuivasti.
"Tällä hetkellä sinäkin olet vanki. Sitä paitsi, sen jälkeen kun tapoit ne kolme kuulusteluissa, he eivät päästä sinua lähellekään viimeistä eloonjäänyttä", hän vastaa.
"He muut olivat hyödyttömiä. Voin auttaa. Hän olisi murtunut, jos poliisi ei olisi keskeyttänyt."
"Oli hyvä, että poliisit keskeyttivät. Olisit muuten mennyt liian pitkälle", Sean pudistaa päätään pettyneenä.
"Tein mitä piti."
"Minä olen sinun veljesi. Et voi kusettaa minua, joten unohdetaan paskanjauhanta", Sean ärähtää ja hymähdän huvittuneena.
"Et sinä ennen ainakaan noin paljon kiroillut. Kenties emme tunne toisiamme enää niin hyvin."
"Lupaa vain olla kiltisti niin voin vihdoin päästää sinut pois ja voimme mennä katsomaan Tobiasta. Eikö kaksi yötä putkassa riitä?", Sean huokaa.
"En tosiaan tahdo nähdä häntä nyt", toistan.
"Et voi syyttää häntä."
"Tiedän sen. Enkä syytäkään... En tiedä."
"Eversti varmasti haluaa minut ulos täältä. Hän tarvitsee minua tulevassa hyökkäyksessä viholliskaupunkiin", huomautan ja Sean kurtistaa kulmiaan.
"Tobias ei maininnut tästä minulle mitään", hän mutisee.
"Hän kertoi sen lähetyksessä eilen koko kaupungille. Että me kostamme. Ja Tobias kuulee vasta lopullisen suunnitelman. Minä ja eversti suunnittelemme sen ensisijaisesti", kerron ja Sean nyökkää mietteliäästi.
"Sinä aiot siis sotia Daverin puolesta. Vaikka juuri pääsit pois areenalta. Sinulla ei ole velvollisuuksia Daveria vastaan. Sinun ei tarvitsisi", hän sanoo.
"Taistelen sinun ja Tobiaksen puolesta", korjaan häntä ja yhtäkkiä Sean naurahtaa kuin olisin kertonut vitsin.
"En usko, että taistelet meidän vuoksemme", hän naurahtaa kuivasti.
"Miksi muutenkaan?" kysyn hämilläni. Mikä häneen nyt tuli?
"Luulen, että taistelet siksi ettet pysty elämään ilman sotaa, ilman tappamista. Et sen jälkeen, kun se oli sinun elämäsi viiden vuoden ajan", hän sanoo vakavana ja katsoo minua silmiin naama värähtämättä. En osaa sanoa pilaileeko hän.
"Sean..." henkäisen.
"Myönnä se vain Nic. Ei se mitään. Ymmärrän kyllä. Ensin luulin, että se ei vaikuttanut sinuun mitenkään. Että liityit armeijaan vain suojellaksesi meitä, mutta kun Tobiaksen kimppuun hyökättiin ja hakkasit ne tunkeilijat... Se meni jo hiukan yli normaalin."
"Minä suojelin Tobiasta."
"Heitä ei olisi tarvinnut tappaa."
"Sinä et ollut areenalla. Et ollut siellä...", huomautan, "Sinä et tiedä minkälaista se oli."
"Oikeasti?! Luuletko tosiaan etten minä tiedä, että näet painajaisia, joka kerta kun suljet silmäsi? Luuletko, etten minä tiedä, mitä jouduit tekemään selviytyäksesi?! Viisi vuotta! Viisi vuotta olin yksin. Yksin! Ensin sinä... Sitten äiti kuoli ja..." Seanin ääni särähtää, "Ehkä... Oletko ajatellut, että ehkä minäkin olen joutunut tekemään yhtä kauheita asioita selviytyäkseni."
Seanin katse on jääkylmä, mutta hänen silmänsä heijastavat saman ahdingon, jonka näen omassa katseessani joka kerta kun katson peiliin tai kuulen sen sanoissani, näen sen teoissani. Hänen sanansa jähmettävät minut täysin enkä tiedä, mitä vastata. Katson häntä suoraan silmiin, nähdäkseni puhuuko hän totta, mutta siitä ei ole epäilystäkään, kun näen hänen kätensä puristettuna nyrkkiin ja hänen katseensa heijastamassa omaani.
Lasken katseeni alas.
"Olen pahoillani siitä, mitä olet joutunut kokemaan", sanon hiljaa, "Olen pahoillani, että minun valintani johtivat meidät tähän tilanteeseen. Halusin vain antaa sinulle ja äidille paremman elämän ja nyt kaikki on kääntynyt päälaelleen." Pidän tauon.
"Voit syyttää minua niin paljon kuin haluat. Sinulla on siihen oikeus, mutta..." Nostan katseeni kohti häntä.
"Älä väitä asioita, joista et tiedä pätkän vertaa. Sinä et ollut siellä. Et nähnyt millaista elämää elin, joten älä väitä minulle että olet kokenut läheskään samaa, kun et tiedä, mitä olen kokenut", sanon hänelle painokkaasti ja on Seanin vuoro laskea katseensa.
"Voin kertoa sinulle joskus niistä viidestä vuodesta ja sinä voit kertoa, mitä sinä olet kokenut. Voit kertoa, kuinka tapasit Rosen ja milloin tajusit rakastavasi häntä. Haluaisin kuulla siitä kaiken", sanon hymynkare kasvoillani.
"Meistä tuli ventovieraita, mutta haluaisin korjata asian."
Sean on pitkään hiljaa ja huokaisen syvään henkeä ennen kuin istahdan sellin lattialle nojaten kaltereihin.
Sean laskeutuu hetken päästä vierelleni sellin toiselle puolelle. Hän nostaa polvensa koukkuun ja nojaa päätänsä niihin.
"Luuletko, että me voimme palata entiseen?" hän kysyy vihdoin. Ensimmäistä kertaa paluuni jälkeen, voin kuulla hänen äänessään sen nuoren pojan, jonka tunsin ennen kuin minut karkotettiin.
"Ei", totean ja Sean vilkaisee minua hämmästyneenä mutta ei sano mitään.
"Me olemme liian erilaisia palataksemme. Maailma on liian erilainen, mutta se ei haittaa. Ehkä niin on parempi", vastaan ja Seanin painaa päänsä takaisin kaltereita vasten.
"Me taidamme olla aika rikkinäisiä", hän toteaa ja naurahdan.
Seanin taskussa jokin kilahtaa kimeästi ja hän kaivaa esille saman tyyppisen puhelimen kuin Tobiaksella. Hän tuijottaa sitä hetken intensiivisesti kunnes laittaa sen takaisin taskuun.
Kohotan kulmakarvaani, mutta en sano mitään. Sean huokaa.
"Tobias kyselee sinua. Hän meinasi lyödä vartijaa kun kukaan ei kertonut hänelle missä olet", hän sanoo hiljaa. Painan pääni kaltereita vasten ja naurahdan.
"En tiedä mitä sanoisin hänelle", tunnustan, "Minä petin hänet."
"Etpäs. Nic, mistä sinä puhut?" Sean tuhahtaa.
"Minä olen hänen henkivartijansa. Minun kuului suojella häntä ja epäonnistuin. En halua nähdä häntä koska en tiedä, mitä sanoisin. Miten voisin selittää tekoni", sanon ja Sean pyörittää silmiään.
"Aivan kuin hän välittäisi tuollaisesta. Häntä ei kiinnosta se, onnistuitko sinä työssäsi vai et. Häntä kiinnostaa vain se, oletko sinä elossa ja kunnossa", Sean huomauttaa.
"Miksi?" Kysyn epäuskoisena ja Sean nauraa nyt kunnolla.
"Eikö se ole selvää? Samasta syystä kuin sinä huolehdit aina minusta ja äidistä", hän selittää.
"Se ei tulisi onnistumaan. Me emme voi olla enempää kuin ystäviä...", kiellän.
"Te satutatte vain toisianne kieltämällä tunteenne. Näin sodan partaalla siitä ei ole mitään hyötyä. Kadutte vain myöhemmin", Sean huomauttaa, mutta pudistan päätäni.
Sean huokaa ja kääntyy minua päin melkein kokonaan.
"Tiedätkö, mitä ihailin sinussa nuorempana? Sinä olet rohkea. Olet rohkea taistelussa ja kaikessa mihin ryhdyt, mutta vanhempana tajusin, että olet pelkuri rakkaudessa. Pelkäät rakastaa, koska et halua tuntea sitä kipua ja menetystä, jota se tuo. Menetit minut ja äidin ja pelkäät kiinnittyä muihin ihmisiin samalla tavalla, koska pelkäät menettäväsi heidät. Mutta Nicholas, sellaista elämä on. Varsinkin nyt kun elämme sodassa", hän huomauttaa, " En tiedä mitä sinun kannattaisi tehdä. Se riippuu sinusta. Mutta tee kerrankin jotain, mikä on hyväksi sinulle. Mieti edes tämän kerran omaa etuasi", Sean lopettaa ja vilkaisen häntä syrjäsilmällä.
"En tiedä pystynkö siihen", sanon ja Sean hymyilee.
"Kokeile edes. Katso mihin se johtaa", hän kannustaa ja nousee seisomaan. Kuulen kuinka avain kääntyy lukossa ja sitten sellin ovi aukeaa.
"Nyt on myöhä, mutta saisit varmasti vierailla Tobiaksen luona vielä", hän huomauttaa ja ojentaa kätensä minulle. Epäröin hetken, mutta kun vilkaisen Seanin hymyileviä kasvoja, teen päätökseni ja tartun hänen käteensä antaen hänen vetää minut pystyyn.

Sairaalassa on hiljaista, sillä on melkein keskiyö. Käytävillä kävelevät vain lääkärit, hoitajat ja muutama potilaan läheinen. Sean antoi minulle kyydin sairaalaan ja lähti sitten Rosen ja vauvan luo. He olivat molemmat terveitä ja päässeet jo muutama päivä sitten sairaalasta.
Epäröin Tobiaksen sairaalahuoneen vieressä, mutta lopulta koputan ja odottamatta vastausta, astun sisään.
Väsynyt Tobias kääntää katseensa ja minut huomatessaan hän kampeaa itsensä istuma-asentoon.
"Nicholas", hän sanoo ja hymyilee väsyneesti. Suljen oven ja astun lähemmäs sängyn päätyyn.
"Kuulin, että kyselit minua", vastaan ja Tobiaksen ilme valahtaa hiukan kuin hän olisi odottanut minun sanovan jotain muuta.
"En muista vieläkään hyökkäyksestä paljoakaan. Halusin varmistaa, että olet kunnossa", hän sanoo pieni hymynkare huulillaan.
"Olen kunnossa. En saanut melkein naarmuakaan. Sinä sait suurimman iskun", vastaan kireästi. Tobias vain nyökkää ja painaa päänsä tyynylleen.
"Minä..." emmin hiukan.
"Olen pahoillani Tobias. Minun olisi pitänyt vartioida sinua tarkemmin."
"Me olimme molemmat väsyneitä. Sentään heräsit. Jos et olisi ollut siellä, olisin jo varmasti kuollut", hän lohduttaa, mutta hänen sanansa eivät saa minua pirteämmälle tuulelle.
"Olemme kai nyt tasoissa", hän hymähtää ja kohotan kulmakarvaani.
"Minä olin osasyyllinen karkotukseesi ja tunnen siitä katumusta, sinä tunnet katumusta siitä että minua ammuttiin. Olemme siis tasoissa. Kaikki on hyvin. Olemme molemmat kunnossa", hän selittää ja naurahtaa kuivasti. Pidän naamani tunteettomana.
"Tämä meidän välinen juttu... Se estää minua tekemästä työtäni hyvin. Minusta sinun kannattaisi palkata joku muu henkivartijaksesi ja minä voin keskittyä sotilaiden kouluttamiseen", sanon vihdoin ja Tobias huokaa.
"Sinä teet sitä taas. Eristät itsesi muista. Eristät itsesi minusta."
"Se on parhaaksi." Minulla ei ole muita vaihtoehtoja.
"Parhaaksi kenelle?" Tobias tiuskaisee.
"Sinä tiedät, mitä tunnen sinua kohtaan. Ja tiedän, että sinä tunnet samoin. Tunteesi vain auttavat sinua huolehtimaan minusta. Olen kunnossa. Älä sulje minua ulos", hän sihahtaa.
"Olen iloinen, että olet kunnossa... Voin antaa sinulle ehdotuksia muutamista sotilaista, jotka ovat mielestäni luotettavia", sanon ääni tasaisena. Kävelen hänen sänkynsä viereen ja lasken käteni hänen päänsä päälle. Tämä on oikea päätös. Meidän molempien kannalta.
"Pidä tätä eroanomuksena", sanon ja kumarrun lähemmäs painaen huuleni hänen otsalleen pitäen ne siinä pitkän aikaa. Tobias sulkee silmänsä, kasvot surusta vääntyneenä ja voin tuntea hänen silmiensä poltteen loittonevassa selässäni. En uskalla katsoa taakseni ennen kuin sairaalan ulko-ovet ovat sulkeutuneet takanani ja Tobiaksen huone on kaukana minusta, sairaalan sokkeloisilla käytävillä.