Murtunut taistelija

25: Takaisin "kotiin"

(Editoitu)

Päätäni kivistää ja korvissani kuuluu outoa surinaa. Mieleni on iha tokkurassa jostain syystä. En muista juurikaan mitään viime päivistä ja ihmettelen, miksi sellissäni kuuluu surinaa. Yleensä herään päivän ensimmäisen taistelun aseiden kalinaan. Vaan koskaan en ole herännyt surinaan. Sitten alan muistamaan. Muistan ensin taistelun ja Tobiaksen. Että hän on nykyään Daverin presidentti. Sitten muistan tulipalon, ne huudot ja kirkunat. Aavikon ja sen kuumuuden. Viimeisenä muistan nukutusnuolen. Se kusipää tainnutti minut. Tai oikeastaan käski jonkun ampumaan vitun nukutusnuolen minuun. Siitä varmaan päänsärkyni johtuu, mutta se ei selitä surinaa.

Avaan vähitellen silmäni ja surina vain voimistuu. Ensin ajattelen, että nukun yhä tai silmäni eivät olekaan auki, mutta sitten tajuan, että istun vain jossain pimeässä paikassa. Yhtäkkiä tuoli allani liikahtaa ja paiskaudun oikealle seinää vasten. Älähdän yllättyneenä ja joku edessäni liikahtaa. Silmäni alkavat tottua pimeään ja näen rotevan miehen edessäni. Hänkin on köytettynä tuoliin. Sitten tajuan etteivät ne ole köysiä vaan turvavöitä. Kaksi sellaista menee hänen olkapäiltään lantiolle ja siitä kiinni tuoliin. Sitten tajuan kolme asiaa. Että minulla on yhä kahleet käsissäni, minäkin olen turvavöissä ja istun parhaillaan helikopterissa. Määränpää tuntematon.

Tobias...

Häntä ei näy missään.

Minä niin haluaisin lyödä häntä taas uudestaan. Ja tällä kertaa hyvästä syystä. Mistä vetoa, että hän on viemässä minua takaisin "kotiin".

"Missä olen?" kysyn raakkuen ja yllätyn itsekin ääneni karheudesta, mutta sen ei kai pitäisi olla mikään yllätys. En ole saanut vettä varmaankaan kolmeen päivään. Mies ei vastaa minulle. Nyökkää vain selkänsä taakse. Näen hämärästi kahden miehen siluetit ohjaamossa. Ohjaajan ja jonkun toisen. Veikkaan sen toisen olevan Tobias. Alan riuhtoa turvavöitäni vasten ja kahleet helisevät ranteissani.

"Hei Lopeta! Saat koneen putoamaan", mies aukaisee ensimmäistä kertaa suunsa.

"Sehän on ideana!", huudan miehelle melun yli ja jatkan riuhtomista. Miehen katse alkaa muistuttaa jo kauhuista ja Tobias vilkaisee penkkinsä yli meitä.

"Mitä siellä tapahtuu?" hän huutaa. Häntä on kuitenkin hankala kuulla, sillä helikopteri pitää kauheaa meteliä ja hänellä on kuulokkeet päässä. Mies irrottaa yhdellä sulavalla liikkellä oman turvavyönsä ja kumartuu kohti lyöden minua valtavalla nyrkillään päähän. Ainoa, mitä ajattelen ennen kuin pökerryn uudestaan on, ei taas.  Ja, että päänsärkyni tulee olemaan helvetillinen, kun herään.

Ja oikeassa olin. Tuntuu kuin pääni halkeaisi. Avaan silmäni, mutta valo on sokaiseva ja älähtäen suljen silmäni uudestaan. Tällä kertaa makaan jollain pehmeällä eikä alusta allani liiku, joten oletan olevani sängyssä ja turvallisesti maan kamaralla. Hetkellisestä vapaudesta uudestaan vangiksi. Niin se minusta ainakin tuntuu vaikka epäilen, ettei Tobias halua minun tuntevan, että olen täällä vasten tahtoani ja vankina. Joka minä oikeastaan olen. Saako presidentti muka kidnapata ihmisiä?

Päätän ryhdistäytyä, joten avaan silmäni ja nousen istumaan hiukan yhä pökertyneenä. Oikeassa olin. Minä olen sängyssä ja huoneessa, mutta tämä huone ei muistuta lainkaan sitä, jossa minua pidettiin vankina ennen tuomiota. Ei. Se huone oli vankiselli. Tämä huone on kuin jonkin hotellin sviitti. Seinät ovat tummanpunaista samettia, ja suuret kalusteet ovat lakattua puuta. Huoneessa on suuri karvamatto, pylvässänky, lipasto ja tv. Vaikka mitä. Valot ovat pois päältä, mutta seinän levyisestä ikkunasta tulvii sisälle kirkkaita neon-valoja. Nousen seisomaan ja hoipun heti ovelle kolistellen sitä. Lukossa. Vasta nyt tajuan, että käsirautani ja niitä kaulapantaan yhdistävät kahleet on jotenkin poistettu. Ainoastaan rautapanta on jäljellä.