Murtunut taistelija

24: Varjo aavikolla

(Editoitu)

Nukuin tuskin silmäystäkään viime yönä. Sidoin hevosen ohjaksista kiinni metallin palaan ja menin itse maahan makaamaan. Rautapanta painoi inhottavasti kaulaani eivätkä käsiraudat olleet sen paremmin. Yritin sulkea silmäni ja nukahtaa, mutta vanhoista tavoista on hankala päästää irti. Olin tottunut kovaan, muhkuraiseen kivilattiaan ja nyt allani on pelkkää pehmeää hiekkaa. Olin koko ajan vainoharhainen ja odotin vihollisen ponnahtavan piilosta kimppuuni. Niinpä nukuin koiranunta ja hätkähdin noin tunnin välein aina hereille.

Aamulla nousen istumaan ja haukottelen. Silmieni aluset ovat aivan taatusti tummat ja vaikka olin totutellut sellissä pärjäämään vähälläkin unella, on oloni todella uupunut. Nousen seisomaan ja tomutan hiekat vaatteistani. Hevoseni hörähtää säpsähtäen ja pääni napsahtaa ylös tarkastaen ympäristön. Ketään ei näy, mutta kevyt tuuli tuo hennon savun hajun myös minun sieraimiin. Hevonen varmasti haistoi sen. Irrotan sen ohjat metallista, nousen sen selkään ja hoputan raviin. Vaikken kuullut tai nähnyt mitään, se ei tarkoita etteikö siellä olisi ollut jotain.

Pehmeä hiekka on hevosen kavioiden alla epämukavaa ja siinä on hankala kävellä. Nämä hevoset on varmasti koulutettu kulkemaan aavikolla koko elämänsä. Tavallinen hevonen ei varmasti olisi pysynyt näin kauaa pystyssä kuin hevonen, jolla ratsastan.

En ollut koskaan eläessäni ratsastanut hevosella ennen eilistä ja alku oli hiukan hankala, mutta olin nähnyt, kun joku ratsasti joskus Hiekkakaupungissa kaduilla ja areenalla ja opin perusteet nopeasti. Vielä kaikki ei suju aivan mutkattomasti, mutta se vain tuo ratsastukseen lisää hauskaa.

Noin puolelta päivin, kun aurinko on suoraan yläpuolella, pysähdyn ja annan hevosen levätä. On helpottavaa, kun tietää, mikä aika päivästä on. Unirytmi palautuu varmasti normaaliksi. Pikkuhiljaa ainakin. Kurkkuani kuivaa ja minulla on todella kuuma vaatteissani, mutta takkini huppu suojaa auringolta enkä viitsi ottaa sitä pois. Minun pitää myös etsiä jostain vettä ja nopeasti. En tule selviämään ilman sitä. Minne ikinä nyt olenkaan menossa. Ilman vettä en selviä viikkoakaan ja hevoseni ei selviä edes muutamaa päivää.

Pysähdyn keskelle metallisia romukasoja. Ne levittäytyvät laajalle ja muodostavat pienen sokkelon dyynien väliin tuulen suojaksi. Tässä kohtaa entiset rakennukset eivät ole hautautuneet täysin hiekkaan. Tosin täällä ollessa näkyvyyteni kauas on olematon. Metallit muodostavat pienen kuopan ja hiekka on kasautunut sen reunoille seiniksi. Hevonen äännähtää taas ja tällä kertaa se ei ole savun hajun takia. Olemme liian kaukana kaupungista, jotta savun voisi enää haista. Esitän siis etten kuullut mitään ja pysyn hiljaa paikallani kuulostellen. Pian kuulen hiekan valuvan metallia vasten ja pienen kolahduksen, kun jalka tai kavio kopsahtaa lautaa vasten, joka oli luultavasti puoliksi hiekan alla piilossa. Otan kunnon otteen terävästä metallinpalastani, jonka hankin melkein heti lähdettyäni, kun löysin metallia. Kahleet haittaavat hyökkäystä, mutta huonomminkin voisi mennä. Minähän en aio tulla ryöstetyksi. Askeleet tulevat lähemmäs ja hevoseni hirnahtaa kavahtaen kauemmas. Äänet tuntuvat tulevan sieltä päin mistä minäkin tulin. Kenties tulijan aikeena ei ole minun ryöstöni vaan jotain aivan muuta. Jos joku seurasi minua ja haluaakin kostaa aiheuttamani tulipalon sekä sen tuomat tuhot. Kyyristyn metallin taakse ja odotan kunnes varjo tulee esille kulman takaa.

Vielä muutama askel...

Ponnahdan pystyyn, teräase ojossa ja paiskaan tulijan metallilevyä vasten. Huppu on yhä päässäni peittäen henkilöllisyyteni, mutta kun tajuan kuka tulija on, ei ole mitään järkeä pitää huppua. Hän tunnistaisi minut muutenkin. Lasken huppuni, mutta pidän metallin palan yhä hänen kaulallaan, kun tuijotan Tobiasta murhaavasti. Hän on hiukan säikähtäneen näköinen ja hänen hevosensa ohjat meinaavat pudota hänen käsistään.