Murtunut taistelija

9: Korppi ja enkeli

(Editoitu)

En viitsi lähteä taas ilmoittamatta, joten istun oviaukolla ja tuijotan horisontissa nousevaa aurinkoa. Nojaan päätäni käsiini, jotka ovat ristissä polvieni päällä.

Serverin talot eivät ole korkeita ja vasta nouseva aurinko tekee niistä mustia siluetteja. Näkymä on omalla tavallaan kaunis ja uniikki.

Siitä on jo kauan, kun viimeksi pilvipeite oli niin ohut, että nouseva aurinko tai aurinko ylipäätään näkyi tarkemmin kuin pelkkänä suurena sumeana pallona taivaalla.

Viimeksi, kun heräsin tarpeeksi aikaisin katsomaan nousevaa aurinkoa ja se näkyi selvästi, olin juuri täyttänyt seitsemän.

Neljästätoista kuuteentoistatoista ikävuoteen asti en ehtinyt paljoa taivasta katsella ja olin sisällä pitkiäkin aikoja tai nukuin läpi päivän uupumustani. Siitä eteenpäin ja sitä ennen, ei aurinko ole ollut yhtä kirkas.

Mieleni teki melkein herättää Tobias, mutta hän on varmasti katsonut tuhansia videoita kirkkaasta auringosta ja taivas saattaa olla heillä kirkkaampi, vaikka epäilen sitä.

Sää on kaikkialla samanlainen, ilma on vain puhtaampaa tai likaisempaa ja lämpötilat vaihtelevat.

Kuin tietäen, että ajattelen häntä, Tobias liikahtaa ja avaa silmänsä väsyneenä. Tuijotamme toisiamme hetken aikaa kunnes käännän katseeni pois päin.

Tobias nousee istumaan ja hieroo silmiään. Emme kumpikaan sano mitään, mutta hiljaisuus ei haittaa minua.

Se on ennemminkin rauhallinen kuin kiusallinen hiljaisuus. Tobias on selvästi eri mieltä, sillä hän avaa suunsa ja sulkee sen kuin yrittäisi keksiä, mitä sanoa.

"Lähden tänään katsomaan perhettäni. Sinä jäät tänne. Palaan illalla", sanon. Sen ei pitänyt kuulostaa käskyltä, mutta sillä tavalla Tobias sen otti ja siltä se tavallaan kuulostikin. Ääneni oli ankara ja käskevä. Tobias kurtistaa kulmiaan, muttei sano mitään. Poliisina hän on tottunut ottamaan käskyjä vastaan.

Huokaisen turhautuneena. Minun pitäisi selventää lausettani, mutta ei ole minun vikani, että hän ymmärsi sen väärin ja hän ei sanonut siihen mitään. Tottelee vain hiljaa, kuten poliisin kuuluu.

"En tarkoittanut sitä niin. Se ei ollut käsky. Perhettäni et kuitenkaan saa tavata, koska he eivät tiedä tästä ja parempi niin. Sekä on vaarallista, jos lähdet yksin kaduille. Palaan niin pian kuin mahdollista. Käydään sitten hakemassa ruokaa, kun tulen", yritän sanoa asiani lempeämmin ja Tobias nyökkää yhä sulkeutuneena ja kulmat kurtussa.

Nousen huokaisten ylös ja lasken verhon alas kävellessäni ulos piilosta. Hyppään katolta alas ja lähden kävelemään kohti Serverin eteläistä rajaa ja kohti kotia.

Matkalla näen monia ihmisiä makaamassa kaduilla kuumeisen oloisina. Joillakin on verestävät silmät ja kuivunutta verta suupielessä. Kierrän heidät kaukaa kunnes heitä on joka puolella jo sen verran etten enää vaivaudu.

Joidenkin talojen ovet ovat kiinni ja kojuja on vähemmän kuin yleensä, vaikka kävelen  pääkadun viereisellä kadulla. Jotenkin kaikki ihmiset ovat vain kadonneet. Sen takia Serveri on varmaan karanteenissa. Täällä on jonkinlainen virus, jollaista en ole ennen nähnyt.

Se ei ole voinut tulla tyhjästä, mutta mikä sen on sitten aiheuttanut? Nostan huivin suuni ja nenäni eteen, jos sairaus on ilmateitse tarttuva ja jatkan matkaa hölkäten, jotta pääsen äkkiä pois keskustasta, missä ihmisiä on kaikkein eniten ja missä virusta on varmasti joka puolella.

Reunamalla ihmisiä on vähemmän kaduilla ja enemmän rakennusten sisällä, ovet ja ikkunat teljettyinä. Toivottavasti Tobias vain pysyy piilossa tai muuten hän voi saada tartunnan ja se tästä vielä puuttuisi.