Murtunut taistelija

8: Eristyksissä

(Editoitu)

Herään ennen Tobiasta ja huomaan edelleen nojaavani häneen. Kompuroin äkkiä kauemmas hänestä ja saan raapamia betonista paljaille säärilleni ja käsille.

Kiroan hiljaa ja vilkaisen, ettei Tobias herännyt. Onneksi ei.

Aurinko ei ole vielä noussut kunnolla ja kaduilla ei onneksi ole ihmisiä.

Avaan varovasti Tobiaksen päällä olevista farkuista sen taskun mihin pistin rahakuoren ja otan sen sieltä hitaasti ulos varoen, ettei hän herää. Sitten hyppään alas katolta ja etsin vaatekojun.

Löydän yhden missä on minun tyylisiä vaatteita ja sen myyjäkin on paikalla. Valitsen mustat pillifarkut, punaisen t-paidan, mustat tennarit ja nahkatakin. Vaihdan ne kojun sovituskopissa ja jätän valkoisen asuni hänelle. Kun hän näkee asun, hän suorastaan kieltäytyy ottamasta minulta rahaa.

Hän on liian innokas asusta ja sanoo minun olevan hullu, kun vaihdan sen näihin vaatteisiin, mutten halua nähdä tuota vaatetta enää ikinä.

Tungen kuoren farkkujeni vetoketjulliseen etutaskuun ja lähden takaisin katolle. Kun hyppään katolle kädet yrittävät kampata minut ja minä hyppään refleksimäisesti niiden yli tehden ilmassa kiepin ja käännyn katsomaan kuka yritti kampata minut. Tobias istuu katon nurkassa ja katsoo minua.

"Mitä helvettiä?" Kysyn hiukan vauhkona. Olisin voinut kaatua pahasti.

"Luulin että olet joku muu. Heräsin ja olit poissa", hän vastaa puolustautuen.

"Minä tarvitsen sinua saadakseni ne rahat, joten en voi vain jättää sinua tänne. Jos häivyn, odota siellä, missä olet. Tulen kyllä aina takaisin. Hain vain uudet vaatteet", vastaan ja Tobias nyökkää kurtistaen hiukan kulmiaan.

"Saat pitää toistaiseksi nuo vaatteet, mutta haluan kenkäni takaisin", sanon Tobiakselle ja hän vilkaisee nilkkureita jalassaan. Hän avaa niiden vetoketjut ja vetää ne jalastaan samalla, kun minä otan tennarit pois omista jaloistani. Hän ojentaa kengät minulle ja minä tennarit hänelle. Puen pian ihanan tutut nilkkurit takaisin jalkoihini.

"Anna farkkujeni taskuista tupakka ja sytkäri", sanon hänelle hetken hiljaisuuden jälkeen ja Tobias taputtelee taskuja kunnes löytää ne ja ojentaa minulle.

Hän katsoo uteliaana, kun sytytän tupakan ja tungen sytkärin taskuuni ottaen pitkän henkäyksen tupakasta. Hän tuijottaa yhä kiinnostuneena, kun puhallan paksua savua ulos.

Otan seuraavan henkäyksen ja puhallan savut ulos renkaina saaden Tobiaksen hymyilemään hiukan. Poltan sen nopeasti loppuun ja tumppaan betonille.

"Jatketaan matkaa. Yöllä meidän pitäisi olla perillä", sanon ja Tobias tyytyy vain nyökkäämään, kun hän nousee seisomaan.

Kävelemme tällä kertaa rauhallista tahtia kohti Daverin ja Serverin aitaa ja sen porttia. Eli pohjoista päin.

Pysähdyimme vain kerran sen takia, että poliisin vatsa alkoi kurnimaan ja minun täytyi ostaa hänelle ruokaa. Varastaminen on liian riskialtista, joten ostin palkkarahoillani kuivalihaa, omenat ja vettä. Tobias meinasi tukehtua niihin kun hän söi ne niin nopeasti. Hän ei ole selvästikään tottunut näkemään nälkää.

Katujen vilinä taantuu mitä lähemmäs rajaa pääsemme. Monet kaupat on suljettu ja ihmisiä ei kuljeskele kaduilla. Eikä aurinko ole vielä edes laskenut, mikä on mielestäni outoa.

Muutama ihminen köhii keuhkojaan pihalle sivukadulla ja kävelemme kiireesti heidän ohitseen. Ilta on saapunut, kun astumme pääkadun kiville.

Vain muutama ihminen on liikkeellä ja hekin pitävät kangasta kasvojensa edessä. Olin käskenyt Tobiasta laittamaan liinan suunsa eteen jo kauan aikaa sitten saasteen takia ja olin itsekin nostanut huivini ylös.