Murtunut taistelija

39: Yksi jäljellä

(Editoitu)

"Viimeinen varoitus", uhkaan miestä, "kerro, kuka teidät lähetti niin saatan säästää viimeisen sormesi." Pitelen hänen etusormeaan nyrkissäni. Miehen kasvot ovat kivusta vääntyneet ja hän näyttää menevän pian shokkiin.

"Vastaa!"

"En tiedä. Minulle ei kerrottu", mies onnistuu vastaamaan.

"Väärä vastaus", sihahdan ja murran hänen viimeisen ehjän sormensa. Nyt sekin sojottaa epäluonnollisessa asemassa, kuten hänen loput sormensa. Miehen hengitys katkoilee ja tämä ei edes pysty huutamaan kivusta. Ensimmäisen huudon jälkeen, olin työntänyt lipaston oven eteen, jotta kukaan ei tule häiritsemään. Muutama naapuri tuli koputtamaan ovelle, mutta käskin heidän painua kauas pois ja uuden kivun huudon jälkeen, kukaan ei tullut enää ovelle.

"Käskikö teidän kaupunkinne johtaja salamurhaamaan meidän presidenttinne? Onko hän niin pelkuri?" kysyn ja väännän miehen murtunutta sormea niin, että tämä aukoo suutaan kuin kala kuivalla maalla, pystymättä huutamaan. Hänen äänensä on jo liian käheä.

"Me emme... Emme ole viholliskaupungista", hän puuskahtaa ja roikottaa päätään. Kangas hänen ranteissaan on hiertänyt ikävän näköisen jäljen molempiin käsiin.

"Pitäisikö minun uskoa, että tämä oli sisäpiirijuttu", murahdan miehelle ja tämä naurahtaa pakotetusti. Hänen suupielestään valuu verta ja syvän violetti mustelma alkaa muodostumaan hänen silmänsä ja poskensa ympärille.

"Onko se niin hankala uskoa? Presidentti Lynn ei ole tehnyt... parhaimpia valintoja lähiaikoina. Sinä olet hyvä esimerkki tästä", hän tuhahtaa ja lyön miestä leukaan niin, että tämän pää heilahtaa sivulle.

Olen yksin hänen kanssaa olohuoneessa, jotta tämä murtuisi helpommin. Vein muut tunkeilijat odottamaan vaatehuoneeseen. Yksikään heistä ei ole vielä hereillä. Viiden pääsi karkuun, mutta varmasti jo neljästä ihmisestä saa paljon irti.

"Ette kuitenkaan varautuneet siihen, että minä olisin täällä", huomautan.

"Hänen piti olla yksin. Se, että sinä olit täällä todistaa kantamme." Ärähtäen lyön miestä uudestaan samaan kohtaan ja tämä sylkäisee verta lattialle.

"Hän ei ole täällä", mies toteaa sitten.

"Eikö hänellä ole selkärankaa kiduttaa itse meistä tietoa vai saiko joku meistä homman hoidettua? Pääsimmekö me vihdoin eroon siitä säälittävästä miehestä?" hän kysyy  ja virnistää, veriset hampaat vilahtaen.

Lyön miestä raivon puuskassa niin kovaa, että tämän tuoli kaatuu selkäpuoli kolahtaen äänekkäästi lattiaan.

"Valitettavasti kuolet turhaan. Presidentti on elossa", vastaan miehelle ja kumarrun hänen viereensä. Miehen silmät laajenevat kauhusta samalla, kun tartun hänen päähänsä ja taitan miehen niskat. Tämä valahtaa veltoksi eikä päästä enää ääntäkään, mistä tiedän, että hän on kuollut. Hitto. Hänestä olisi ehkä saanut vielä jotain irti.

Nousen murahtaen seisomaan ja menen vaatehuoneeseen. Kaksi kolmesta onkin hereillä, mutta he ovat edelleen todella sekavia. Yksi heistä näkee toverinsa ruumiin olohuoneessa ja hän alkaa riuhtomaan siteitään vastaan. Hän tulee olemaan helppo.

Kolautan toisen miehistä taas tajuttomaksi pöytälampulla ja raahaan vauhkoontuneen miehen tuolin selkänojasta ulos olohuoneeseen. Laitan tuolin hiukan kauemmas edellisestä, mutta niin että tämä voi juuri ja juuri nähdä edelleen toverinsa maassa.

"Toivottavasti olet puheliaampi kuin hän", totean ja nyökkään kuollutta miestä kohti. Tunkeilija nielaisee kuuluvasti. Ennen kuin ehdin kysyä samat kysymykset, ovelta kuuluu koputus.