Murtunut taistelija

35: Pieni ihme

(Editoitu)

Herään hätkähtäen painajaisesta, jota en muista. Pyörin ympäri kauhusta vielä hetken heräämisen jälkeen ja varmistan että sitä, mitä ikinä säikähdinkään ei ole. Huoneessa on yhä pimeää ja verhot ovat sen verran ohuet, että jos ulkona olisi valoista, se näkyisi sisälle asti. Joten on vielä yö tai erittäin aikainen aamu.

Tobias nukkuu sikeästi. Hän tuhisee hiljaa rauhallisesti omassa sängyssään peitto korviin asti vedettynä. Hymähdän hauskalle näylle ja lasken jalkani sitten sohvalta maahan nojaten kyynärpäillä polviini ja hieroen väsyneitä silmiäni. Viime päivät ovat olleet aivan hulluja ja jatkuva päänsärkyni ei tunnu lähtevän millään.

Istun hiljaa paikallani ja kuuntelen hiljaisuutta pitkän aikaa. Pikkuhiljaa valo alkaa täyttää huoneen ja aamuauringon säteet loistavat kaihtimien läpi. Kuulen kuinka Tobiaksen hengitys muuttuu epätasaiseksi aina silloin tällöin ja hän liikehtii unissaan. Kohta hän varmaan herää.

Huokaan syvään ja kävelen hiljaa vaatekaapille. Suljen sen oven ja laitan kaapin valot päälle siristellen silmiäni lampun kirkkaassa valossa. Nyt Tobias ei ainakaan herää valoihin, kun ovi on kiinni. Tutkin kaapin sisältöä ja valitsen lopulta tummansiniset farkut ja mustan paidan, jossa on puolipitkät hihat, joita on kääritty vähän ja jossa on pieni tasku oikealla puolella rintakehää. Pistän jalkaani mustat sukat ja lähtiessäni ulos, korjaan kokovartalopeilin edessä hiuksiani siistimpään kuntoon.

Melko tyytyväisenä ulkonäkööni, sammutan valot ja hiivin ulos vaatekaapista vain huomatakseni, että huoneen valot ovat päällä ja Tobias ei ole sängyssään. Peitto on vedetty syrjään ja kuulen suihkun ropinan kylpyhuoneesta.

Yhtäkkiä jokin alkaa pärisemään Tobiaksen yöpöydällä. Valo vilkkuu ja jatkuva piipitys inisee korvissani. Kuulostaa jonkinlaiselta pommilta, joka on viritetty. Juoksen äkkiä pommin luo ja heitän sen ikkunan läpi niin että lasi särkyy samaan aikaan, kun Tobias tulee pyyhe ympärillään ulos kylpyhuoneesta.

"Ei. Älä heitä..." hän aloittaa, kun näkee, mitä teen, mutta olen jo ehtinyt heittää pommin pois ikkunasta.

"Sitä...", hän lopettaa ja huokaisee syvään.

"Miksi sinulla on pommi yöpöydällä?" Kysyn ja käännyn häntä kohti.

"Se oli puhelin Nic. Ei mikään pommi", hän vastaa turhautuneena.

"Ja se oli uusin malli. Ostin sen vasta muutama viikko sitten", hän murahtaa.

"Mistä minä tuon olisin voinut tietää? Se vain piipitti ja välkkyi. Totta kai luulin sitä pommiksi", puolustaudun.

"Etkö edes vaivautunut katsomaan tarkemmin ennen kuin heitit sen ulos hiton ikkunasta?"

"No yleensä ei ole aikaa tuijottaa pommia. Heitin sen vain refleksinomaisesti kauemmas."

"Se oli puhelimeni!"

"No hae se vain takaisin. Ei tuo nyt niin suuri juttu ollut. Se vain lensi ulos ikkunasta."

"Olemme 21. kerroksessa! Puhelin menee rikki, kun se putoaa tuollaisesta matka. Puhumattakaan siitä kehen se saattaa osua siinä samalla. Joku voi kuolla", Hän saarnaa.

"Kuka edes soitti?" Hän kysyy sitten ja kohautan olkiani.

"En nähnyt. Heitin sen vain äkkiä pois", tokaisen ja Tobias huokaisee laittaen kädet lantiolleen.

"Onneksi nyt on vasta varhainen aamu. En usko, että kukaan kulki tuolla alhaalla. Enemmän minua huolettaa se, kuka soitti. Työpuhelut ovat tärkeitä", hän sanoo ja samalla pärinä alkaa uudestaan kuulumaan.