Murtunut taistelija

42: ...Täältä tullaan

Surprise!! Toinen luku!!

Meidät kuljetetaan täysin varustein ensin muurin läpi autolla, kunnes olemme tarpeeksi kaukana Daverista keskellä aavikkoa niin etteivät ihmiset kuule suuren taisteluhelikopterin propellien äänekästä suhinaa, johon nousemme.

Kaupunki on kauempana kuin luulin, matka sinne ilmateitse vie yli tunnin ja kun laskeudumme, joudumme kävelemään vielä toisen tunnin polttavan auringon alla, jotta vihollinen ei kuulisi tuloamme.

Pysähdymme juomaan ja odotamme pimeää noin kilometrin päässä kaupungista turvautuen pienen, sementistä tehdyn talon tuomaan suojaan.

Vihollisen kaupunki Rakel näyttää todella paljon Daverilta. Ainakin kaukaa. Muuri on sementistä ja tiilistä tehty. Kaukaa se sulautui polttavaan hiekkaan ja rakennusten seinät ovat suurimmaksi osaksi lasia, joka heijasti auringonvaloa. Kaupunki oli lähes näkymätön kaukaa kunnes tulit tarpeeksi lähelle eikä hiekan väreily naamioinut enää kaupungin siluettia.

"Viemäriin johtava luukku on kaupungin vasemman portin lähellä, lännessä", sanon karttaan viitaten ja johdan meidät kohti auringonlaskua.

Tämä on liian helppoa, mietin, kun viemärin luukun lukko kolahtaa ja tippuu hiekkaan.

"Mene. Mene", hoputan ja suljen luukun viimeisenä.

"Sähkökeskus ei ole kaukana. Saanko minä johdattaa?" sähköasiantuntija kysyy minulta kuiskaten pimeässä viemärissä. Pamautan valotikun reittäni vasten, muutama sotilas hätkähtää ja sininen valo valaisee viemärin seinät ja hermostuneiden sotilaideni kasvot.

"Minä menen edellä", sanon vain ja nappaan kartan hänen käsistään.

"Minulla ei ole varaa menettää sinua", sanon hiukan hiljempaa kuin itselleni mutisten, mutta hiljaisessa tunnelissa hän kuuli sen kyllä.

Aina välillä kuljemme viemäriluukun alta ja kuulemme ihmisten puheensorinaa. He nauravat ja juoruilevat kuin mikään ei olisi vialla. Kuin he eivät olisi sodassa meitä vastaan. Onneksi viemärissä on pienet jalkakäytävät seinämillä, jotta meidän ei tarvitse kahlata sadeveden ja muun seassa. Kuten Daverissa, kaikki roska ja vesi valuu jätekeskukseen, jossa roskat poltetaan tuottaen lämpöä ja vesi suodatetaan monen prosessin kautta, jotta siitä katoaa kaikki bakteerit ja samalla valitettavasti maku. Vesi puhdistetaan taas juomakelpoiseksi ja sykli jatkuu ja kiertää kehää.

"Tässä", sanon ja pysähdyn yhden luukun alapuolelle. Nostan sormen huulilleni ja viiton kahta sotilasta menemään ensin. Nostan aseen valmiuteen ja kahdeksan muuta ottavat mallia. Niin hyvin, kuin he ahtaassa tunnelissa pystyvät. Kaksi sotilasta nousevat tikkaille ja ensimmäinen nostaa luukkua ensin hiukan, katsoo ympärilleen ja nyökkää sitten meille varmistukseksi, että reitti on selvä. Hän avaa luukun kokonaan ja kiipeää ylös. Viiton muita seuraamaan. Sähköasiantuntija on neljäntenä. Vilkaisen viemärissä molempiin suuntiin vainoharhaisena ennen kuin kiipeän viimeisenä portaat ylös. Jätän valotikut viemärin pohjalle. Hehkulamppujen kirkkaus sokaisee minut hetkellisesti, mutta räpyttelen silmiäni nopeasti kunnes totun valoon. Sotilaat ovat kyyristyneinä suurten koneiden juureen ja sähköasiantuntija kaivaa tietokonetta repustaan. Tarkastan ympäristömme. Olemme yhä tunnelin tapaisessa tilassa, hiukan leveämmässä kuin viemäri. Katossa kulkee johtoja ja putkia.

"Minun täytyy päästä tuonne", hän viittoo oikealle.

"Päätietokone on siellä."

Nyökkään ja nostaen aseen valmiuteen, lähden johdattamaan meitä sähkökeskuksen läpi. Kuljemme pienessä kasassa sähkömies keskellä. Käännymme kulmasta ja yllättynyt vartijan melkein törmää minuun.