Anything for you

21.

Päätäni jomottaa älyttömästi. Aivan kuin olisin juossut kiviseinää päin ja jäänyt sen jälkeen vielä norsun alle.

Avaan silmäni varovasti. Kirkas valo tuntuu aluksi silmissä, mutta totun nopeasti siihen. Tulee aivan yhtiön alun ajat mieleen.

Katson ympärilleni ja huomaan olevani kliinisen valkoisessa huoneessa. Siis todella valkoisessa. En näe yhtäkään muuta väriä. Sänky, jolla makaan on valkoinen, lakanat ovat valkoiset, lattia, katto ja seinä ovat valkoiset. Muuta huoneessa ei sitten olekaan.

Nousen hitaasti istumaan. Miksi ihmeessä Carter kidnappasi minut ja toi tähän valkoiseen huoneeseen? Siinä ei ole mitään järkeä. En tiedä yhtiön toiminnasta käytännössä mitään ja olen ollutkin siellä vasta melko lyhyen ajan. Minun nappaasimesta ei siis voi hyötyä mitenkään. Ellei hän kiristä Nicholasta ja Liamia ja uhkaa tappaa minut, elleivät he toimi, kuten hän haluaa.

No, ainakaan en voi sanoa, että elämäni olisi tylsää tai tavallista. Se on niin kaukana tavallisesta kuin on mahdollista. Onpahan ainakin jotain, mitä muistella vanhana kiikkutuolissa. Ellen sitten kuole täällä.

Missäköhän minä mahdan tällä kertaa olla? Olenko enää Norjassa tai edes Euroopassa? En usko, että Carter toisi minut vain muutaman kymmenen kilometrin päähän yhtiöstä. Silloin hänet löydettäisiin helposti.

En muista mitään sitten sen jälkeen kun joku kolkkasi minut. Tuotiinkohan minut tänne autolla vai lentokoneella? En usko, että ajoimme autolla, koska silloin joku olisi voinut lähteä peräämme. Päädyn toiseen vaihtoehtoon. Olen siis lentänyt. Toista kertaa elämässäni. Enkä ole ollut kummallakaan kerralla tajuissani.

Kuulen yhtäkkiä koputuksen ovelta. Siirryn äkkiä takaisin makuuasentoon ja esitän nukkuvani.

Ovi avautuu ja joku astuu sisään. Korkokengät kopisevat lattiaa vasten, joten tulija on luultavasti nainen.

"Neiti Jones. Tiedän, että olette hereillä."

Jaahas. Avaan silmäni ja huomaan tuijottavani nutturapäistä naista. Hänellä on päällään harmaa jakkupuku ja mustat piikkikorkokengät. Nainen tuijottaa minua kylmällä ja asiallisella ilmeellä.

"Huomenta. Tai oikeastaan mä en edes tiedä, paljonko kello on, koska mut kidnapattiin ja tuotiin johonkin valkoiseen huoneeseen, jossa on ainoastaan sänky."

"Saat pian vastauksen kaikkiin kysymyksiisi. Mutta juuri nyt sinun pitää pukeutua."

Nainen laskee vaatepinon sänkyni päälle ja asettaa mustat korkokengät lattialle. Niissä ei onneksi ole yhtä korkeaa ja kapeaa korkoa, kuin hänen omissaan, mutta korkokengillä kävely ei todellakaan kuulu vahvuuksiini.

"Oletaks sä, että mä puen noi päälle? Mä en edes osaa kävellä korkokengillä."

"Se ei ole minun ongelmani. Herra Smith odottaa teitä alakerrassa, ja suosittelen, että pukeudutte pikaisesti. Herra Smith ei nimittäin pidä odottamisesta."

Tuhahdan jotain vastaukseksi ja alan tutkimaan naisen tuomia vaatteita. Nainen itse lähtee huoneesta ja sulkee oven perässään. No, ainakin saan vaihtaa vaatteet rauhassa.

Nainen toi minulle valkoisen sifonkipaidan ja mustan kynähameen. Korkokengät sopivat hyvin niiden kanssa, jos tavoittelee toimistotyöntekijän asua. Vaihdan kuitenkin vaatteet mukisematta päälleni ja laitan korkokengät jalkaan. Niillä käveleminen ei oikeastaan tunnu edes pahalta, mutta minusta tuntuu silti, kuin olisin vastasyntynyt vasa, joka opettelee kävelemään. Toivottavasti en kuitenkaan näytä siltä.

Kävelen huoneen ovelle ja avaan sen. Suureksi yllätyksekseni se on auki. Astun varovasti huoneesta ulos ja suljen oven perässäni. Huoneeni on käytävän päässä, joten minulla ei ole paljoa valinnanvaraa, minne lähteä.