Anything for you

36.

Korvani soivat aseen laukauksesta. En kuule vähään aikaan mitään ja pysyn paikoillani jähmettyneenä.

Miten oikeastaan jouduin tällaiseen tilanteeseen? Kaikki oli vielä ihan hyvin, ei niin kauan aikaa sitten, ja nyt kaikki tuntuu hajoavan. Ihmisiä ilmestyy ja katoaa, valheita kerrotaan ja totuuksia peitellään uusilla valheilla. Aivan kuin eläisin jatkuvan noidankehän keskellä, josta ei ole poispääsyä.

Jokin putoaa jalkojeni viereen. Katsahdan sitä kohti ja huomaan käsiaseen edessäni. Poimin sen käteeni ja pelästyn, kun huomaan, että sillä on ammuttu vastikään. Kuka aseella ampui?

"Thea! Ooks sä kunnossa?"

Liam kiirehtii luokseni ja ottaa aseen varovasti pois kädestäni. Tuijotan häntä kummissani. Miksi hän katsoo minua tuolla tavalla?

"Joo, mä oon kunnossa. Kuinka niin?"

Liamilla on kasvoillaan huolestunut ilme.

"Hei, mä oon oikeesti ihan kunnossa. Älä kato mua tolleen."

"Ei sun pitäis olla kunnossa. Sä tapoit just oman isäs."

Naurahdan huvittuneena ja tönäisen Liamia leikkisästi.

"Okei, toi oli hyvä. Mä melkein uskoin sua."

Liam naurahtaa selvästi vaivautuneena ja menee pois.

Istahdan suuren kiven viereen ja alan repimään sammalta irti sen pinnalta. Aluksi sammal irtoaa vain pieninä tuppoina, mutta mitä ennemmän revin sitä, sitä enemmän kerralla lähtee irti.

Housuilleni varisee multaa ja pyyhkäisen ne hajamielisenä pois. Jatkan sammaleen nyppimistä vielä jonkin aikaa, en muutamaa minuuttia kauempaa, ja joku istuu viereeni.

"Hei Thea. Mitä kuuluu?"

Nicholas katsoo minua ja hymyilee pienesti.

"Miks kaikki kyselee multa tollasia? Mulla menee ihan hyvin. Vähän täällä ulkona on kylmä, mutta muuten kaikki on ihan hyvin."

"Okei, se on hyvä. Me lähdemme kohta pois täältä, käykö se sinulle?"

Miksi minun mielipiteelläni on yhtäkkiä näin paljon merkitystä? Ennen minulta ei kysytty yhtään mitään ja nyt, aivan kuin Liam ja Nicholas suorastaan varoisivat sanojaan minulle puhuessaan.

"Miten sun jalka muuten voi? Siitä tulee verta."

Liamilla on kankaan pala kiedottuna reitensä yläosaan. Hänen housunsa ovat värjäytyneet verestä punaiseksi ja pala kangasta toimii varmaankin puristussiteenä. Luin siitä joskus koulussa.

"Luoti teki kipeää, mutta jään henkiin. Apu on jo tulossa ja myös Rose pääsee hoitoon."

Äiti. Olin jo melkein kokonaan unohtanut hänet. Hetkinen, miksi hän tarvitsee hoitoa?

"Mitä sä tarkoitat 'hoidolla'?"

Nicholas katsoo minua säälien ja ojentaa minulle kätensä.

"Mihin me ollaan menossa?"

"Näet kohta."

"Okei."

Kävelemme jonkin matkaa ja sitten pysähdymme. Nicholaksen kävely näyttää yllättävän kivuttomalta, ottaen huomioon, että häntä ammuttiin juuri äsken.

"Thea."

Äiti.

"Thea, kulta pieni, kaikki on hyvin. Me mennään kohta kotiin."

Katseeni on nauliintunut maassa makaavaan Carteriin. Hänellä on otsassaan pieni reikä, josta valuu verta. Hänen silmänsä tuijottavat kohti taivasta, ontolla katseella. Aivan kuin hänen silmämuniensa tilalla olisi lasista tehdyt proteesit.