Anything for you

Rose

Vancouver 2003

Istun yksin syömässä ruokapöydän ääressä. Carter laittoi viestiä kaksi tuntia sitten ja sanoi olevansa kotona puolessa tunnissa. Joko meillä on täysin eri käsitys puolen tunnin pituudesta, tai hän sitten valehteli. Se ei olisi ensimmäinen kerta.

Noukin tomaatin palasen haarukalla lautaselta. Tämä sama toiminta on jatkunut Carterilla jo viikkoja. Siitä lähtien, kun me menimme naimisiin, hän on muuttunut aina vain etäisemmäksi. Hän viipyy töissä aina vain myöhempään ja kotiin tullessaan hän ei edes katso minua silmiin tai vaivaudu sanomaan hei. Hän vain kävelee suoraan makuuhuoneeseen ja menee nukkumaan.

Aluksi luulin, että hänellä oli joku toinen nainen. Hän sai puheluita tuntemattomista numeroista ja väitti niiden liittyvän työhön aina, kun kysyin niistä. Puhelut venyivät usein todella pitkiksi ja lopulta nukahdin ennen kuin Carter lopetti puhelun. Aamulla herätessäni Carter oli jo lähtenyt.

Yhtenä aamuna päätin kuitenkin ryhtyä tonkimaan Carterin tavaroita, jos vaikka löytäisin jotain, mikä paljastaisi, mitä hän puuhaa kaiken aikaa. Odotin löytäväni jotain, mikä viittaisi toiseen naiseen, mutta järkytyksekseni löysin mustan käsiaseen. Sitä ei oltu edes yritetty piilottaa. Ase löytyi kaikkien tavaroiden keskeltä.

Laskin aseen hämmentyneenä yöpöydälle. En ollut aiemmin oikeastaan edes nähnyt asetta, muuta kuin elokuvissa, joten minulla ei ollut mitään hajua, oliko varmistin päällä, enkä halunnut vahingossa ampua itseäni.

Tuijotin asetta pitkään ajatusten sotkeutuessa päässäni yhdeksi isoksi mytyksi, josta en saanut enää selkoa. Carter omistaa aseen. Carter, joka ei ole ikinä edes metsästänyt tai kokeillut ampumista. Tai ainakaan hän ei ole kertonut siitä minulle.

Carter on tuonut yhteiseen kotiimme aseen. Aseen, jolla voi tappaa toisen ihmisen. Onkohan aseen pitäminen talossa laitonta? Eikö siihen tarvita joku lupa? Ja ase pitäisi koko ajan pitää vartioituna. Entä jos joku muu kuin minä olisin löytänyt sen? Vaikka pieni lapsi, joka olisi luullut sitä leluksi ja alkanut tutkimaan sitä?

Okei, se olisi mahdotonta, koska meillä tai kenelläkään, jonka kanssa olemme tekemisissä, ei ole lasta. Eikä Carter luultavasti edes päästäisi lapsia taloomme. Hän ei pidä siitä, kun tavarat ovat epäjärjestyksessä. Siksi onkin erityisen epätavallista, että hän on jättänyt omat tavaransa tällä tavalla levälleen.

Huokaisen turhautuneena ja nappaan haarukkaan lasagnea lautaselta. Mitä minä edes teen täällä? En näe Carteria käytännössä enää ollenkaan, emme puhu lainkaan ja käytän silti kaiken vapaa-aikani miellyttääkseni häntä. Miestä, joka kohtelee minua, kuin ilmaa.

En ole pitkään aikaan pystynyt nauttimaan Carterin kanssa vietetystä ajasta, ja vaikka rakastan häntä yhä, onhan hän sentään aviomieheni, on ero käynyt mielessäni moneen kertaan. Se ratkaisi monia ongelmia kertaheitolla, ja uskon, että syvällä sisimmässään Carterkin ajattelee samoin. Vaikka hän ei koskaan kylläkään myöntäisi sitä.

Saan syötyä ruokani ja lasken likaiset astiat tiskialtaaseen. Carter ei voi sietää likaisia astioita lojumassa pöydän reunalla, joten olen ottanut tavaksi tiskata astiat aina syömisen jälkeen. Silloin en ainakaan unohda sitä.

Lasken vettä tiskialtaaseen ja kaadan sekaan astianpesuainetta. Likaiset astiat peittyvät hitaasti lämpimään veteen ja veteen alkaa syntymään vaahtoa astianpesuaineesta.

Tuijotan hitaasti täyttyvää tiskiallasta yksin kaikessa hiljaisuudessa. Ainoa ääni, jonka kuulen, on veden lorina. Sen tuttu ja rauhoittava ääni saa minut hetkeksi unohtamaan Carterin.

Vesi yltää jo yli puoleen väliin tiskiallasta, joten suljen hanan ja alan putsaamaan lautasta tiskiharjalla. Lautanen on hetken kuluttua puhdas, joten siirryn pesemään lasia.