Anything for you

34.

Kävelemme edelleen metsässä. Minua paleltaa ja Liamin seura tympii enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Tällä kertaa se ei tosin johdu siitä, että hän puhuisi liikaa ja tyhmistä asioista. Päinvastoin, Liam ei ole sanonut sanakaan sitten sen jälkeen, kun lähdimme tarpomaan metsään. Olemme vain kävelleet peräkkäin hiljaa ja tarkkailleet ympäristöä muiden ihmisten varalta.

Olen kyllä muutamaan kertaan sanonut jotain välttääkseni kiusallisen hiljaisuuden, mutta keskustelumme on loppunut aina ennen kuin ne ovat päässeet kunnolla alkamaan. Ehkä me molemmat jotenkin alitajuntaisesti yritämme säästää energiaa ja voimiamme pysymällä hiljaa. Ainakin pystymme käyttämään kaiken huomiokykymme Nicholaksen ja Rosen löytämiseen.

Kävelemme vielä muutaman minuutin ajan hiljaa, kunnes muistan minun ja Liamin keskustelun ennen ampumista. Hän sanoi jotain Rosesta ja Nicholaksesta ja heidän oudosta käyttäytymisestään.

Olemme kaksin, mahdollisesti eksyksissä, ilman kunnollisia vaatteita, keskellä metsää, joten tämähän on paras mahdollinen aika puhua siitä.

"Liam, muistaks sä sen meiän keskustelun ennen kuin me mentiin alakertaan syömään. Sä mainitsit jotain Rosesta ja Nicholaksesta ja, kuinka ne oli sun mielestä käyttäytynyt oudosti."

"Ai se. Mä valehtelin."

"Mitä? Miten niin sä valehtelit?"

"Niin että en mä oikeesti ollut huomannut niiden käyttäytyvän oudosti tai mitään sellasta. Mitä ne nyt aina välillä juttelee keskenään ja lyöttäytyy yhteen, mutta se nyt ei ollu mitään uutta."

"No miks sä sit sanoit silleen? Halusiks sä vaan ärsyttää mua vai ooks sä joku patologinen valehtelija?"

"Varmaan vähän molempia. Enempi parempi."

"Vai niin."

Liam vilkaisee minua olkansa yli ja virnistää sitä samaa ärsyttävää poikamaista virnettään, joka saa minut samaan haluamaan lyödä häntä avokämmenellä naamaan ja suutelemaan häntä. Hän näyttää niin ärsyttävältä ja kuitenkin suloiselta.

Olen jotenkin kokonaan unohtanut ja kuopannut tunteeni Liamia kohtaan lähiaikoina. Tai siis, tiedostan kyllä, että pidän Liamista, mutta samaan aikaan, jos meidän välillä tapahtuisi jotain suurempaa, kuten että alkaisimme seurustelemaan, en voisi lakata ajattelemasta, että olen joku sinisilmäinen idiootti, joka kärsii Tukholma-syndroomasta, koska ihastui kidnappaajaansa. Tai jos tarkkoja ollaan, hänen serkkuunsa. Joka myös vei minut vastoin tahtoani, huumattuani minut ensin, toiseen paikkaan.

Kaikki tunteeni taas Nicholasta kohtaan ovat aikalailla kuolleet. Näen hänet käytännössä enää kaverina. Jotka suutelivat muutaman kerran, mutta se ei ole oleellista. Hän on sitä paitsi käyttäytynyt minua kohtaan viimeaikoina kuin olisin hänen pikkusiskonsa tai parhaan kaverin pikkusisko. Jos pystyisin näkemään Nicholaksen pään sisään, hän varmasti ajattelisi, että olen ärsyttävä ja kovaääninen kakara, joka on onnistunut sekaantumaan maailmaan, johon hän ei todellakaan kuulu.

Liam hidastaa vähitellen vauhtiaan ja jää paikoilleen. Tällä kertaa en kuitenkaan törmää häneen, vaan onnistun pitämään riittävän turvaetäisyyden.

"Kuuliks sä ton?"

Höristän korviani ja yritän kuunnella, mitä Liam tarkoitti, mutta en kuule muuta kuin puiden havinaa.

"En. Millaisen äänen sä kuulit?"

"No mä kuulin jonkun tai joidenkin kävelevän. Ihan niinku pari oksaa olis katkennut ja sellasta."

"Okei, no pystyks sä paikantaan yhtään, mistä se kuulu? Kuuluks se esimerkiks meiän takaa vai eestä?"

"Ei kummastakaan. Se kuulu tuolta."