After 2 (Larry-Stylinson) suomeksi

Luku 28:

~~

••• Harryn näkökulma •••

"Miten mä voin olla varma siitä ettet sä satuta mua enää?" Louis kysyy nyyhkien. Tiedän että hän yritti pidätellä kyyneleitään mutta olen iloinen ettei hän tee sitä enää, haluan saada kaiken käsiteltyä. Minun täytyi nähdä jotain tunteita hänessä, hän on ollut niin kylmä viimeaikoina. Se ei ole yhtään hänen tapaistaan. Ennen pystyin kertomaan mitä hän ajatteli pelkästään katsomalla häntä silmiin. Nyt siinä on seinä, joka estää minua lukemasta häntä sillä tavalla kuin vain minä pystyn. Rukoilen että tänään yhdessä viettämämme aika olisi muuttanut Louisin mielipidettä minun hyväkseni.

"Et sä voikaan, ja mä voin vakuuttaa sulle että mä tulen vielä satuttamaan sua. Säkin tulet satuttamaan mua, mutta mä voin myös vakuuttaa sulle että mä en enää pidä sulta salaisuuksia tai petä sua enää sillä tavalla. Sä saatat sanoa jotain paskaa jota sä et tarkoita ja luoja tietää että mä sanon, mutta me selvitetään meidän ongelmat koska niin ihmiset tekevät. Mä oikeasti tarvitsen tämän viimeisen mahdollisuuden että mä voin todistaa sulle että mä voin olla se mies jota sä tarvitset. Ole kiltti Louis", pyydän. Louis tuijottaa minua punaisin silmin, purren poskeaan. Vihaan sitä kun joudun nähdä hänet tuollaisena, ja vihaan itseäni tietäessäni että se on minun syytäni.

"Sä rakastat mua, eikö niin?" kysyn peläten hänen vastaustaan.

"Joo. Enemmän kuin mitään", hän vastaa huokaisten. En pysty piilottamaan hymyäni. Se saa minut taas elämään kun kuulen hänen sanovan että hän edelleen rakastaa minua. Olen ollut niin huolissani että hän vain luovuttaisi minun suhteeni, lakkaisi rakastamasta minua ja jatkaisi elämässään eteenpäin. En ansaitse Louisia ja tiedän että hänkin tietää sen.

"Mitä mä voin sitten tehdä? Mitä mun täytyy tehdä että me selvitään tästä?" Mielessäni pyörii ja Louis on liian hiljaa. En kestä tätä etäisyyttä.

"Mä sanoin jotain väärää eikö niin? Mä tiesin että mä sanoisin, sä tiedät että mä en ole hyvä sanojen kanssa." Nostan käteni kasvoilleni ja pyyhin pois kosteutta silmistäni.

"Ei.. Mä vaan.. En mä tiedä. Mä haluan olla sun kanssa, mä haluan unohtaa kaiken mutta mä en halua katua sitä. Mä en halua olla se poika jonka yli kävellään ja jota kohdellaan kuin roskaa jatkuvasti ja hän vain kestää sen", Louis itkee.

"Kenelle? Kenen sä pelkäät ajattelevan niin?" kysyn häneltä.

"Kaikkien, mun äidin, sun kavereiden.. sun." Tiesin että kyse on siitä, tiesin että hän on enemmän huolissaan siitä mitä hänen pitäisi tehdä kuin siitä mitä hän haluaa tehdä.

"Älä ajattele ketään muuta. Kuka välittää paskaakaan siitä mitä mieltä muut ovat? Mieti kerrankin vain sitä mitä sä haluat. Mikä tekee sut onnelliseksi?"

"Sä", hän sanoo ja sydämeni lepattaa.

"Mä olen niin kyllästynyt pitämään kaiken sisälläni, mä olen uupunut niistä kaikista asioista joita mä en ole sanonut mutta mä olen halunnut sanoa", hän lisää.

"Älä sitten enää pidä kaikkea sisälläsi", sanon.

"Sä teet mut onnelliseksi mutta sä myös teet mut surulliseksi, vihaiseksi ja kaikkein eniten sä teet mut hulluksi."

"Sehän on tarkoituskin eikö niin? Siksi me sovitaan niin hyvin yhteen Lou, koska me ollaan hirveitä toisillemme", kerron hänelle. Hänkin tekee minut hulluksi, ja vihaiseksi mutta onnelliseksi. Niin onnelliseksi.

"Me ollaan ihan hirveitä toisillemme", Louis sanoo hymyillen pienesti.

"Niin ollaan", toistan ja vastaan hänen hymyynsä.