After 2 (Larry-Stylinson) suomeksi

Luku 56:

~~

"Mikä tapa aloittaa uusi vuosi", Harry sanoo irrottautuen suudelmasta ja nojaa otsansa minun otsaani vasten.

"Niin", sanon hiljaa. Olen iloinen että olemme oppineet kommunikoimaan vähän paremmin ja onnistuimme selvittämään valtavan ristiriidan huutamatta toisillemme, ainakaan selvinpäin. En laske eilisiltaa mukaan minun hienoimpiin hetkiini.

"Mä olen oikeasti pahoillani, niin pahoillani joistain niistä asioista mitä mä sanoin", Harry kertoo minulle.

"Niin mäkin." Haluan kertoa hänelle miten paljon rakastan häntä ja miten paljon hän merkitsee minulle, miten pahoillani olen siitä mitä tein ja että hänellä ei ole syytä olla epävarma itsestään, mutta entä jos olenkin luullut väärin? Entä jos hän ei olekaan niin epävarma kuin luulen?

"Oletko sä valmis aloittamaan kurssit maanantaina?" hän kysyy.

"Joo, mä en ole ollut pitkään aikaan. Tai ainakaan oikeasti koulussa, joten on varmaan taas outoa kun mun täytyy tehdä muutakin kuin käydä palauttamassa mun tehtävät ja lähteä."

"Mä paljon mieluummin kävisin vain viemässä tehtävät kuin istuisin hemmetin tylsällä luennolla." Hän nojaa keittiötasoa vasten mutta pitää toisen kätensä vyötärölläni.

"Mä en."

"Joo mä tiedän, sulla on vain ikävä sitä että sä olet kaikkein fiksuin. Esittäjä", hän hymyilee.

"Esittäjä?" yritän parhaani mukaan kuulostaa kauhistuneelta.

"Sä tykkäät siitä kun sä olet ainoa joka vastaa kaikkiin kysymyksiin, älä yritä kieltää sitä. Mä tunnen sut Lou", Harry kohottaa kulmaansa ja naurahtaa. Rakastan tätä puolta Harrystä. Tämä leikkisä Harry on niin erilainen kuin se vihainen Harry joka mäiskii esineitä meidän seinäämme vasten.

"Miten vaan", vastaan epäkypsästi ja nauran hänen kanssaan. Hän vetää minut lähemmäs ja hipaisee nenällään omaani.

"Sä siedät niin paljon kaikkea paskaa mun vuoksi", hän sanoo pehmeästi.

"Tällä kerralla se oli mun vika, älä yritä ottaa syitä niskoillesi", sanon ja hän ravistaa päätään.

"Ai oliko, hm?" hän virnistää ja minä lyön hänen kättään.

"Mitä Danin sisko sanoi sen jälkeen kun sä pyysit anteeksi?" Tuijotan Harryn takana olevaa seinää kysyessäni.

"Ei oikeastaan mitään, hän ei juuri välittänyt tai oikeastaan edes muistanut sitä kun me pantiin... siis meidän yhteistä ajanviettoa." Irvistän ajatellessani Harryn koskevan häntä ja hänen ärsyttävän kiiltäviä hiuksiaan. Oikeasti, miten on mahdollista että jollain on niin kiiltävät hiukset? Ehkä se on peruukki, toivon että se on ja että joku vetää sen irti hänen päästään...

"Lou?" Harry keskeyttää ajatukseni.

"Häh?"

"Kuulitko sä mua? Mikä saa sut noin etäiseksi?" hän tiedustelee.

"Ei mikään..." Pelkästään uskomaton mustasukkaisuus ja hulluus.

"Louis mä en tuntenut mitään häntä kohtaan, se oli yksi yö... no kaksi mutta hän ei merkinnyt mitään mulle. Mä panin häntä vain ärsyttääkseni Dania. Se ei ollut mitään tällaista", hän vakuuttaa ja kuljettaa sormiaan käsivarsillani pehmeästi.

"Mä tiedän sen", sanon tarkoittaen sitä.

Huolimatta niistä hirveistä asioista mitä hän sanoo vihaisena, hän on minun ja minä olen hänen. Me emme ole hyviä toisillemme mutta olemme vielä huonompia muille.