Luku 73:

2.3K 165 196
                                    


~~

Aioin vaihtaa toisen paidan päälleni ennen kuin lähden Canal Streetille mutta päätän sittenkin olla tekemättä niin. Pidän siitä miltä keltainen havaiji-teemainen paita tuntuu päälläni. Vedän paksun takin sen päälle suojellakseni käsiäni tammikuiselta ilmalta mutta riisun sen pois. Olen oppinut paljon muotitietoisemmaksi opiskeluideni aikana. Minusta ei koskaan tule mikään muodin edelläkävijä mutta en enää pukeudu sillä tavalla kuin aloittaessani yliopiston. Olen siinä keskellä vanhaa tyyliäni ja normaalin yhdeksäntoistavuotiaan tyyliä.

Sillä hetkellä kun Karen lähtee viemään Liamia lentokentälle, tunnen sen välittömästi. Tunnen yksinäisyyden hiipivän esiin mutta minun on oltava huomioimatta sitä. Minun täytyy. Minä pärjään yksinkin. Kävelen alakertaan hakemaan lasin vettä ennen kuin tapaan kaikki Canal Streetillä.

Ken nojaa keittiötasoa vasten irrottaen paperia vuokaleivoksesta jossa on vaaleansininen kuorrutus.

"Hei Louis", hän hymyilee, maistaen pienen palan.

"Ota yksi", hän sanoo ja teen juuri niin.

"Leivokset ovat hyväksi sielulle", isoäidilläni oli aina tapana sanoa. Jos minä tarvitsen jotain, niin tarvitsen sitä sielulleni.

"Kiitos", hymyilen ennen kuin nuolaisen kuorrutetta leivoksen päältä.

"Älä kiitä mua, kiitä Karenia."

"Niin kiitän." Nämä leivokset maistuvat ihanalta. Ehkä se johtuu siitä että olen syönyt viimeisten yhdeksän päivän aikana hädintuskin mitään, tai ehkä se johtuu siitä että nämä leivokset todella ovat hyväksi sielulle. Oli syy sitten mikä hyvänsä, syön sen alle parissa minuutissa.

"Oletko sä menossa johonkin?" Ken kysyy.

"Joo, mä menen katsomaan.. Yksi mun tuttu soittaa bändinsä kanssa." Minulla ei ole aavistustakaan miksi juuri valehtelin Kenille ja minusta tuntuu heti kamalalta mutta en voi nyt peruuttaa ja myöntää että valehtelin.

Oikeastaan minä en valehdellut, en vain kertonut hänelle totuutta. Siinä on eroa. Eikö niin?

Ken on yliopiston kansleri, hän on kirjaimellisesti korkeimmassa asemassa kampuksella joten teknisesti ottaen hän on professori Soton pomo mutta siinä ei ole mitään väärää että menen katsomaan kun hänen bändinsä soittaa joten minun olisi pitänyt vain kertoa hänelle. Mutta en kertonut. Ajattelen tätä liikaa.

"Sehän on kiva. Mäkin olin joskus mukana bändissä", hän kertoo minulle.

"Olitko?" tuijotan. Hetken aikaa katson vierelleni ja odotan jonkinlaista sarkastista kommenttia Harryltä.

Kipu on edelleen paikalla, yhtä vakaana kuin sydämenlyöntini mutta se ei enää vie minua mukanaan.

"Joo, yliopistoaikoina. Christian ja mä, muutaman muun kaverin kanssa perustettiin bändi. Se kesti vain muutaman viikon, kukaan ei kai tykännyt meidän tyylistä", hän nauraa ja hymyilen ajatukselle Kenistä ja Christianista bändissä. Se ei tunnu mahdolliselta.

"Teidän tyylistä?" kysyn.

"Me oltiin tavallaan tosi imeliä ja dorkia", hän nauraa ennen kuin juo kulauksen maitoa.

"Tekö?" kiusaan ja hän nauraa taas. Melkein liityn mukaan hänen nauruunsa mutta en pysty. En vain kykene nauramaan. Minusta tuntuu kuin en enää koskaan pystyisi nauramaan.

"Mä toivon että sulla on hauskaa illalla, sä ansaitset sen", Harryn isä kertoo minulle.

"Kiitos, mäkin toivon niin."

After 2 (Larry-Stylinson) suomeksiWhere stories live. Discover now