"Sä siis et tiedä kuka lapsen isä on?" vanhempi nainen tiukkasi vihaisesti. Naisen edessä seisova nuorempi nainen katsoi lattiaan. Parin sekunnin kuluttua hän nosti katseensa raidallisesta räsymatosta. Kaksikon välillä oli pari metriä väliä. Nuorempi tarkkaili vanhemman naisen, äitinsä, kasvoja. Kulmat olivat kurtussa ja suu tiukkana viivana. Iho alkoi jo vanheta, ryppyjä oli siellä täällä ja hunajan väristen tuuheiden hiusten seassa näkyi satunnaisia valkoisia hiussuortuvia. Olenkohan minä syy hänen harmaantumiseensa, nuori nainen mietti itsekseen. Turhautunut huokaus kumminkin palautti hänet ajatuksistaan takasin siihen hetkeen.
"Tiedänpäs", nainen henkäisi.
"No, Erja, kerropas missä hän sitten on?" nuoren naisen äiti jatkoi kuulustelua.
"Ei ainakaan tän lapsen elämässä", Erja tiuskaisi. Hän oli odottanut hieman sympatiaa perheeltään. Sitä ei kuitenkaan herunut tippaakaan.
"Laps tarvitsee isän".
"Kyllä mä pärjään. En mä tarvitse miestä. Mä haluaisin teiltä vaan vähän apua ja rakkautta meille molemmille", Erja sanoi katsoen vuorotellen edessään seisovaa äitiään ja pöydän ääressä lehteä lukevaa isäänsä. Hänen äänensä alkoi väristä. Erja yritti räpytellä silmäkulmiin muodostuvia kyyneleitä pois.
"Et pärjää. Sä olet kahdeksantoista vuotias. Sulla on koulu kesken. Sulla ei ole rahaa, eikä töitä, eikä asuntoa. Sulla on aina vaan kaula mustelmilla ja nyt jonkun hunsvotin lapsi. Luuletko sä että sä pärjäät?" Erjan äiti lateli faktoja pöytään kuin voitolla oleva pelaaja uno pelissä. Jokaisen asian kohdalla Erjan olo muuttui aina vain huonommaksi. Hän ei ymmärtänyt, miksi äidin täytyi aloittaa tällainen ripitys. Toki tilanne oli vakava, mutta aina ennenkin kaikista vastoinkäymisistä oli selvitty.
"Kyllä mä pärjään", Erja sanoi ääni särkyen. Kyyneleet alkoivat valua poskia pitkin.
"Haluatko kyydin kotiin?" Erjan korviin kuului kysymys. Kiharahiuksinen vuotta vanhempi poika istui autossa kuskin paikalla nojaten auki olevaan ikkunaan. Erja vilkaisi ympärilleen nopeasti. Hänen paras ystävä nousi poikaystävänsä autoon peukkuja näytellen ja muutkin kaverit olivat lähdössä huoltoaseman pihasta. Erja katsoi hetken autossa istuvaa poikaa, Teemua, silmiin. Pojan kasvoille muodostui pienet hymykuopat tämän hymyillessä.
"Vaikka", Erja sanoi olkiaan kohauttaen. Hän käveli Honda Legendin editse kohti pelkääjänpaikkaa. Perhoset lentelivät hänen vatsassaan, mutta hän koitti olla näyttämättä innostustaan. Erja avasi auton oven ja istui sisälle. Hän ei uskaltanut katsoa poikaan, joten hän suuntasi katseensa ulos ikkunasta. Auto liikkui tasaista vauhtia ja toukokuisen illan maisemat soljuivat ohitse. Näin kaukana keskustasta taloja oli vain harvakseltaan.
Teemu tökkäsi Erjaa kylkeen saadakseen tämän huomion. Tyttö käänsi katseensa ajavaan poikaan ja huomasi tämän kasvoilla edelleen leikkisän hymyn. Erja ei voinut kuin jäädä tuijottamaan. Kasvoja kehystävät kiharat hiukset sojottivat vähän minne sattuivat. Erja kohotti kätensä koskeakseen hiuksiin. Ne tuntuivat pehmeiltä sormenpäiden ihoa vasten.
Teemu käänsi päätään nähdäkseen, mitä tyttö hänen vieressään teki. Erja liikutteli sormiaan pojan hiusten lomassa. Teemu ei tehnyt elettäkään siirtääkseen tytön kättä pois vaan hän nojautui kättä vasten. He jatkoivat matkaa hetken hiljaisuudessa Erjan käden hyväillessä Teemun niskaa.
Lopulta Erja ei voinut enää vastustaa kiusausta. Hän suuteli nopeasti poikaa, joka hymyili entistä leveämmin, poskelle.
Kaksikko aloitti seurustelun loppukeväästä juuri ennen Erjan lukion loppumista. Teemu oli päättänyt sivarin. Juuri koulunsa päättäneen tytön mielestä elämä hymyili. Hän sai pojan johon oli ollut ihastunut jo jonkin aikaa. He etenivät suhteessaan Erjan toiveesta hitaasti. Kiharahiuksinen Teemu oli mukava ja kohtelias. Hän käytti päihteitä harvoin ja oli muutenkin turvallista seuraa. Tällä oli tavoitteita elämässä: hän halusi opiskella lääkäriksi. Tämä nuori mies olisi täyttänyt Erjan äidin standardit heittämällä.
Miksei Teemu sitten ollut tukemassa häntä, Erja mietti. Kuumat kyyneleet valuivat pitkin hänen punehtuneita kasvojaan. Äiti hänen edessään huokaili pettyneesti ja ymmärtämättä tytärtään. Erjan mieleen palasi viimeinen keskustelu Teemun kanssa. Tämä oli sanonut ettei pystyisi vielä isäksi. He olivat liian nuoria vanhemmiksi. Hän tahtoi opiskella. Ei vielä ollut aika perustaa perhettä. Hän voisi kuitenkin olla tukemassa aborttia tehdessä. Siinä vaiheessa Erja oli alkanut itkemään.
Keittiön ilmapiiri oli kiusaantunut. Erja tunsi olonsa yksinäiseksi. Hän yritti tukahduttaa niiskutuksensa. Hän ei tahtonut käydä yhtään enempää äitinsä hermoille.
"Kyllä meidän Erja pärjää", matala mies ääni sanoi yhtäkkiä. Molemmat naiset käänsivät katseensa tähän. Mies taitteli sanomalehtensä kasaan ja sitten risti kätensä katsoen vuorotellen kahteen naiseen. Lopulta hän jätti katseensa Erjaan. Hän tarkkaili tämän olemusta. Hartiat olivat alhaalla ja hennot sormet yrittivät pyyhkiä kyyneleitä villatakin hihaan. Ulkoapäin ei vielä näkynyt merkkejä raskaudesta.
"Erja on itsenäinen nainen. Ei se ole koskaan tarvinnut ketään edes pyörän ketjuja laittamaan tai lamppua vaihtamaan. Kyllä se pärjää. Ja mehän tietysti autetaan. Sitä varten me ollaan täällä. Me tuetaan ja rakastetaan meidän tyttöä kävi miten kävi", mies nousi tuoliltaan napaten samalla mukaansa talouspaperia. Hän käveli Erjan luo, halasi tytärtään ja paperia ojentaen kehotii kuivaamaan kyyneleet.
Erjan äiti oli lopettanut huokailun ja näytti häpeävältä. Nainen pörrötti hiuksiaan ja siirtyi keittiön nurkkaan hellan ääreen. Erja itse lähti kohti eteistä. Hän nappasi mukaansa takin ja laittoi kengät jalkaan.
Lokakuinen sää oli viileä. Taivaalla oli pilviä ja oli jo hämärää. Erja kuivasi edelleen kyyneleitään. Ihan kuin ulkona oleva luontokin olisi ollut vähän suruisa. Hetken kuluttua kyyneleiden tulo lakkasi. Erja katseli rappusilta pihapiiriä: puisia piharakennuksia oli pari kappaletta, ruoho ja heinä olivat jo kuihtuneet melkein kokonaan. Pihan suuret koivut heiluivat tuulen mukana. Erja kääri takkiaan paremmin ympärilleen.
Enää ei ollut jälkeäkään siitä yhdestä elokuun alun illasta, joka oli saattanut nuoren naisen tähän tilanteeseen. Aurinko oli ollut korkealla vielä pitkään ja oli ollut lämmintä. Teemu oli järjestänyt ihanan illan. Oli ollut kynttilöitä, hyvää ruokaa ja hieman siideriä. Teemun vanhemmat eivät olleet kotona. Uusien opiskelujen alkuun oli ollut reilu viikko. Halu ja kaipuu houkuttelivat kaksikon viettämään yötä yhdessä.
Erja muisteli kaiholla Teemun helliä sanoja ja kosketuksia. Niitä ei tulisi enää olemaan. Siitä oli jäljellä enää vain haikea muisto. Erja olisi tahtonut kirota ja haukkua Teemua kusipääksi hänen jättämisestään. Hän ei kuitenkaan kyennyt. Hän rakasti liikaa ja se sattui.
Erja siirsi hitaasti kätensä vatsalleen. Hänen oli vaikea kuvitella, että hänen sisällään oikeasti kasvoi jotain. Siellä kasvoi hänen oma lapsensa. Se oli ihme. Ei haitannut vaikka lapsella ei olisi isää. Hänellä olisi kumminkin äiti ja hienot isovanhemmat. Tai ainakin hieno isoisä. Erjan olo oli paljon rauhallisempi. Hän tuijotteli edessään näkyvää pihaa ja ajatteli rauhaisasti. Kaikki kyllä järjestyisi.
"Se on ihan varmasti poika. Mulla on sellanen fiilis", Erja ajatteli äänettömästi hieman jo hymyillen, "sen nimeksi tulee Eeli".
~~~~~~~~
jotain spessua mun syntymäpäivän kunniaksi
YOU ARE READING
Thought this was true
Romance"Eelin vasemman käden sisäranteeseen oli tatuoitu mustalla värillä yksinkertaiset rikkinäiset sydämenpuolikkaat. Jos puolikkaat olisi yhdistänyt niistä olisi muodostunut kokonainen sydän. Pyry katsoi tatuointia. Eeli tarkkaili Pyryn kasvoja ja yritt...
