Suloinen sairaus

Luku 1

Elie

Jos sanoisin, että olen tavallinen, se olisi vale, enkä minä pidä valehtelusta. Ei sillä, etten tykkää olla erilainen, mutta kaikkien mielestä erilaisuus ei ole hyvä asia. Ja se on koulussa todettu jo monta kertaa.
Eli kyllä, minua kiusataan koulussa. Tai minä itse en luokittele sitä kiusaamiseksi, vaikka monet muut niin sanoisivatkin, koska se on aina ollut vain huutelua. Minua on haukuttu tytöksi, pissikseksi, homoksi ja hintiksi. Älkää kysykö, mutta se on minusta hassua, että minua kutsutaan kahdella viimeisellä sanalla, sillä ne pitävät paikkaansa. Mutta sen siitä tekeekin hassua, ettei kukaan tiedä oikeasti homoudestani. Paitsi tietenkin paras - ja ainoa - ystäväni Sofie, sekä äitini London, ja isoveljeni Sebastian. Edes 25-vuotias isosiskoni Bella ei tiedä siitä. Hän kylläkin muutti jo pois kotoa minun ollessani 10-vuotias, jolloin minulla ei vielä oletetustikaan ollut poikaystävää.
Minun isäni ei ole elämässäni mitenkään läsnä. Hän jätti minut ja perheeni, kun olin kaksi vuotta vanha. Tiedän hänestä vain sen, että hän on syntynyt Espanjassa, ja olen perinyt häneltä tummat kiharat hiukseni, toisen ruskean silmäni, sekä sukunimen Joren, jonka kaikki tuntuvat lausuvan väärin. Muuta en hänestä sitten tiedäkään.

"Elie! Tule auttamaan ruuan laitossa!" kuulen äidin huutavan alakerrasta. Huokaisen turhautuneena, otan kuulokkeet pois korvistani ja kävelen portaat alas keittiöön.

"Miksei Sebe tee koskaan ruokaa?"

"Älä viiti valittaa. Oot muutenkin paljon parempi tekemään ruokaa", Sebastian huomauttaa sohvan nurkasta. Hymähdän, sillä tuossa asiassa hän on kerrankin oikeassa.
Äiti seisoo keittiötason vieressä. Hänen edessään on nippu papereita ja kauempana pöydällä lepää ainekset ruokaan. Pesen käteni kädenlämpöisellä vedellä ennen kuin alan valmistamaan spagettia ja jahelihakastiketta. Veden kiehuessa katan pöydän kolmelle.

"Onko kummallakaan suunnitelmia seuraavalle viikolle?" äiti kysyy istuessaan minun ja vuotta vanhemman veljeni seuraksi pöytään. Sebastian kauhoo suuren määrän spagettia lautaselleen. Hän vilkaisee nopeasti äitiä, mutta kääntää katseensa taas lautasensa suuntaan huomattuaan äidin uteliaan ilmeen.

"No, itseasiassa mä meen yhden Ellan kanssa elokuviin..." poika mutisee.

"Ai?" äiti kohottaa kulmiaan selvästi yllättyneenä. Kieltämättä tuo tuli minullekin hieman yllätyksenä, vaikka Sebastian onkin oikea hurmuri kirkkaansinisillä silmillään ja häikäisevän valkoisella hammashymyllään. Nyt äiti vuorostaan kääntää kysyvän katseensa minun puoleeni.

"Mä meen Sofien luokse keskiviikkona. Mutta ei kai mulla muuta ole", sanon. Äiti nyökäyttää päätään pienesti. Syömme lautasemme tyhjiksi hiljaisuuden roikkuessa ympärillämme kuin ohut verho, jonka jälkeen vien astiani tiskikoneeseen ja juoksen portaat ylös pieneen yläkerran aulaan.
Yläkerrassa on kolme ovea. Oikealla puolellani on ovi Sebastianin huoneeseen. Edessäni oleva ovi johtaa pieneen kylpyhuoneeseen, ja vasemmalla on ovi omaan yksityiseen tilaani. Äiti nukkuu alakerrassa.
Lysähdän huoneeni leveälle sängylle ja jatkan puhelimeni selaamista.

.

Pengon hädissäni vaatekaappia. Otan sieltä tummansinisen silkkisen ihonmyötäisen paidan, jonka hihojen helmat ovat trumpettimaiset, ja mustat hieman löysät housut. Tungen vaatteet juomapullon ja luistimien seuraksi kassiin.
Alakerrassa äiti odottaa minua jo kengät jalassa. Hän menee autoon, kun minä vielä vedän kiireesti omat täysin valkoiset Adidakset jalkoihini.
Pihalla avaan auton oven, istuen sitten äidin viereen pelkääjän paikalle. Vaaleahiuksinen nainen käynnistää auton, ja lähtee ajamaan jäähallille.

Olen pukuhuoneessa yksin, sillä muut ovat jo menneet jäälle. Olen vaihtanut löysät housut jalkaani, ja harmaan hupparin tilalle laitan sen tummansinisen pitkähihaisen, minkä pakkasin aiemmin laukkuuni. Sidon vielä vasemman jalan luistimen, jonka jälkeen olen valmis harjoituksiin.