Suloinen sairaus

Luku 36

Elie

Sunnuntai-iltana makoilen peiton alla valmiina nukkumaan. Mutta uni ei tule. Silmäni eivät suostu sulkeutumaan. Katselen rapattua kattoa mielen päällä vähän kaikki.

Perjantai ja lauantai olivat aivan ihania. Perjantaina näin pitkästä aikaa Bellaa, tämän miestä Briania ja lasta Theoa. Theo on kyllä ihana. Ja Micael. Hän oli meillä yötä, kuin myös Theo, enkä kadu yhtään heidän kanssaan vietettyä sekuntia. (Enkä varsinkaan Micaelin kanssa niitä suihkussa vaihdettuja suudelmia, jotka saattoivat kuluttaa vettä hieman liikaa, mutta siitä ei tarvitse puhua sen enempää).

Treeneissä kaikki oli normaalia. Noe oli normaali, hän ei jutellut minulle hirveästi, eikä meillä ollut aikaa vaihtaa moikkausta enempää. Treenien jälkeen illalla juttelin Sofien kanssa videopuhelua. En edes muistanut etten ollut kertonut hänelle minun ja Micaelin seurustelusta aiemmin, ja kun vahingossa mainitsin sen jossain lauseessa, niin hän alkoi kirkumaan ja hyppimään tasajalkaa. Eli hänkin näytti olevan ihan iloinen puolestamme.

Sitten juttelimme vielä kaikesta mahdollisesta ja hän paljasti minulle jostain koulunsa pojasta, joka on kuulemma ihan hyvännäköinen. Sen enempää hän ei kertonut, mutta huomasin kyllä, että se poika ei välttämättä ole vain ihan hyvännäköinen.

Ai niin, minun piti koittaa nukkua. Helvetti, täällä on kuuma. Helvetin kuuma. Helvetillisen kuuma? Kuuma kuin Helvetissä? Paitsi Micael on kyllä kuumempi. Hehe. Okei mitä vittua Elie, ei taas, mun piti koittaa nukkua!

Nousen huokaisten sängylle istumaan. Katselen katulamppujen valossa vellovaa huonetta. Haron sotkuisia kiharoitani. Ne ovat vähän karheat, olisi varmaan pitänyt pestä ne. Minulla on jännä tunne. En osaa nimetä sitä. Se painaa ärsyttävästi vatsanpohjaa ja saa perhoset lentelemään kropassani. Mutta ne eivät ole niitä ihastuksen tuottamia perhosia, ne ovat syntyneet jännityksestä. Mutta mikä minua jännittää? En tiedä...

Rintaani painaa ärsyttävästi. Tekee yhtäkkiä mieli itkeä. Ja miksi ihmeessä? Minä en tiedä. Tuntuu kuin silmistäni voisi muuttua putoukset minä hetkenä hyvänsä.

Mielialani on taas muuttunut ihan hetkessä, enkä tiedä sille syytä. Onko se vain ne iltaa kohden kasautuvat ajatukset? Vai ihan hemmetin typerästi ailahteleva mielialani? Vai mikä? Miksi minua yhtäkkiä itkettää, vaikka kaikki on ollut niin ihanasti? Vai itkettääkö minua juuri siitä syystä? Että pelkään kaikkea, mutta en uskalla myöntää sitä pelkoa?

En tiedä. En hemmetti tiedä, ja se vain ahdistaa minua enemmän. Voisinpa jutella Micaelille, mutta hän varmasti jo nukkuu, enkä halua pilata hänen unirytmiään tyhmillä ajatuksillani ja mielenpäälläni olevilla kysymyksillä.

Painaudun takaisin tyynyä vasten. Käännän sen toisin päin ja päänahkaani leviää ihana viileys. Hengittelen kurkussani jumittavan palan pois. Huomenna on maanantai, saisin huomenna jutella Micaelille. Ja huomisaamuna kaikki on varmasti erilailla, tämä tyhmä paine rinnassani on jo hellittänyt. Kaikki on paremmin aamulla, kunhan vain nukun ensin...

.

Koulun käytävillä tungeksii ihmisiä. En meinaa päästä omalle kaapilleni. Aamu on lähtenyt liikkeelle hitaasti, ja unta kertyi yöllä vain noin seitsemän tuntia. Olen aina ollut sellainen tasainen nukkuja, tarvitsen unta kahdeksan tai yhdeksän tuntia, enkä ole oikein iltavirkku, mutten aamuihminenkään. Tietenkin joskus on poikkeuksia, mutta viime yönä olisin todellakin tarvinnut ainakin ne kahdeksan tunnin yöunet. Silmäluomeni tuntuvat raskailta ja haukotuksia on karannut minuutin aikana varmaan neljä.

Etsin luokkaan kulkiessani katseellani Micaelia. Hän istuu luokan edessä. Opettaja ei ole vielä luokassa, eivätkä ilmeisesti kaikki oppilaatkaan. Tallustan Micaelin viereiselle paikalle ikkunan viereen. Heitän tavarani pulpetille ja kukkakuosisen penaalin kirjojen päälle.