Suloinen sairaus

Luku 6

(Kuvassa Sofie)

Elie

Istun bussissa, jossa on minun lisäkseni neljä muuta ihmistä. Koulu loppui kaksikymmentä minuuttia sitten ja olen menossa Sofien luokse. Äiti ei pystynyt viemään minua, koska on töissä. Hän kuitenkin laittoi kortilleni rahaa bussilippuun ja johonkin muuhun kivaan, koska tulisimme Sofien kanssa luultavasti käymään kaupungilla. Minulla on musta pikkureppu, jossa minulla on puhelin, vara-akku ja rahat, sekä pieni juomapullo.

En ollut totellut Sebastiania siinä, että pysyisin Micaelista kaukana. En voinut. En, kun näin miten hajalla hän taas kerran oli. Olin tullut vessaan ja nähnyt Micaelin lattialla, kyyneleet poskillaan ja mustelma silmäkulmassaan. Hän haukkoi henkeään, eikä selvästikään saanut happea kunnolla. Ja kun lopulta istuin siihen lattialle hänen viereensä, hän oli melkein tajuton. Otin hänet halaukseen ja tunsin, miten hänen hengityksensä rauhoittui hiljalleen sanojeni myötä.

Ja kuten salamakaan ei iske yhteen paikkaan kahdesti, ei tule kahta samanlaista tilannetta, joten en voinut lähteä toista kertaa sieltä vessasta ja jättää häntä yksin. Olin jäänyt. Olin auttanut häntä. Ja oli hän minulle joten kuten avautunutkin, vaikkei paljoa ollutkaan. Luulin, että Micael olisi ollut koulun pahin kiusankappale. Se, joka kirjaimellisesti hakkaa jokaisen, joka uskaltaa edes vilkaista. Mutta hänestä paljastuikin rikkinäinen poika. Se, joka kohtaa aivan liikaa ja musertuu kaiken paskan alle.

En olisi uskonut sellaista Micaelista. Joten tässä se nähdään, että vaikka kuinka koitan olla luomatta minkäänlaisia vahvoja ennakko-oletuksia, silti niitä löytyy.
Ja koska Micael pukeutuu mustiin isoihin vaatteisiin, ja hän on koulun tunnettu pahapoika, syntyy se käsitys, että hän on "vahva" tunteitaan peittelevä teinipoika, joka ei koskaan itke. Mutta minä olen nähnyt Micaelin palasina. Olen nähnyt sen, mitä monet muut eivät.

Katselen miten talot vilisevät ohitse. Bussi pysähtyy vähän väliä päästääkseen ihmisiä lähtemään ja tulemaan kyytiin. Viestittelen Sofien kanssa kaikesta turhasta, kuten siitä, mitä ruokaa hänellä oli tänään koulussa ja miksi ihmeessä ruoka on koulussa aina niin pahaa. Oikeasti? Onko se niin hankalaa tehdä hyvää ruokaa?
Sitten juttelemme vielä siitä, minkälaisia vaatteita Sofien luokkalaiset käyttävät, ja siitä, miksei melkein kukaan käytä enää oransseja vaatteita. Tai no, se saattaa olla vain meidän kouluissamme, mutta silti. Sitten Sofie alkaa kertomaan siitä, millaisia söpöt pojat hänen mielestään ovat, ja hän sanoo, että söpöt pojat ovat sellaisia, jotka käyttävät hameita ja etenkin oransseja vaatteita. Vai niin.

Huomaan pysäkkini lähenevän, joten painan stop-nappia. Pian linja-auto ajaa tien laitaan. Pysäkillä seisoo muutama ihminen. Joku vanha nainen, kaksi blondia tyttöä ja Sofie.

Sofiella on yllään valkoinen napatoppi, jonka päällä on aukinaisena sininen huppari. Jaloissaan hänellä on kirjavat sini- puna- keltaiset joogahousut. Tytön ruskea tukka on sotkuisella nutturalla pään päällä, josta irtoilee muutama hiussuortuva kauniisti silmien eteen. Kaulassaan hänellä on punainen huivi.
Hän on kaunis. Siis todella kaunis.

Hyppään ulos bussista ja juoksen halaamaan ystävääni.

"Moi! Ihana nähä sua kasvotusten pitkästä aikaa!" Sofie sanoo innoissaan.

"Ja sä oot yhtä hyvännäköinen entä aina! Mun täytyy ilmeisesti perua mun aiemmat sanat söpöistä pojista, koska sähän oot söpö!" Sofie huudahtaa katsellessaan kasvojani ja vaatetustani, johon kuuluu mustat reikäfarkut ja harmaa, reilusti yli lantion ylettyvä huppari, jonka toinen hiha on vaaleanpunainen ja toinen sininen.

"Säkin!"

"Arvaa mihin me mennään ekana! Ei kun älä, mä näytän", Sofie sanoo. Sofie ottaa kädestäni kiinni ja me lähdemme kävelemään lähemmäs keskustaa.