Suloinen sairaus

Luku 27

Micael

Viikko on kulunut loppuun tosi nopeasti ja on ollut todella rauhallista. Tai siis sillä tavalla rauhallista, että en ole törmännyt kertaakaan Aaroniin ja Hugoon. Ja toivon, etten tulisikaan törmäämään, vaikka se tuskin on mahdollista. Olen miettinyt paljon. Vähän kaikkea, mutta silti asioita, jotka liittyvät jotenkin toisiinsa. Olen miettinyt sitä, miltä se tuntuisi, jos kaikki saisivat tietää Eliestä ja minusta, meistä, vaikka mitään meitä ei edes varmaan ole.

Oikeastaan ainoa asia, millä tuntuu olevan minulle väliä siinä, jos joku huomaisi, on se, että minua pelottaa Aaron ja Hugo. En pelkää itseni puolesta, ainakaan paljoa, mutta Elien puolesta kyllä. Mutta toisaalta, voisivatko he muka kiusata Elietä? Se ei tunnu loogiselta, vaikka he kiusaavat oikeastaan vähän kaikkia. Mutta Elie on, vaikka en haluaisi myöntää, aika helppo saalis. Varsinkin kahdelle lihaksikkaalle, melkein kaksimetriselle miehen alulle. Vaikka tiedän miten Aaron ja Hugo eivät pelkää käyttää nyrkkejään, ja miten Elien ruumiinrakenne onkin aika kevyt ja pieni, en usko, että Aaron ja Hugo satuttaisivat häntä. Ehkä mollaisivat, mutta ei se vaikuta Elieen, ei ole koskaan vaikuttanut. Mutta minuun se saattaa vaikuttaa, ja sen he tietävät. Minä olen heidän silmätikkunsa. Vaikka pärjään Aaronille ja Hugolle fyysisessä taistelussa, he tietävät pystyvänsä silti satuttamaan minua. He ovat jättäneet minulle aiemminkin arpia, ja vaikken enää uskoisikaan heidän sanojaan samalla tavalla, ne pilkat ja lauseet saattavat silti avata ne vanhat haavat uudelleen.

Toisaalta minusta taas tuntuu, että Aaron ja Hugo eivät pärjää minulle enää samalla tavalla, eivät fyysisesti, mutta eivät edes henkisesti. Se on Elien ansiota. Hän on saanut minut sanoillaan uskomaan siihen, että minullakin on ainakin jonkun verran arvoa. Hän on osannut kuunnella, ja kaikki pienetkin asiat mitkä hän sanoo, hän sanoo ne niin käsittämättömän suloisesti, mutta uskottavasti.

Ravistelen päätäni ja siirrän ajatukseni edessäni olevaan aamupalaan, ja siihen, että saan ruuan suuhuni, enkä poskelleni.

On sunnuntai, mikä tarkoittaa sitä, että tänään on Elien taitoluisteluesitys. Tai oikeastaan pariluistelu, kuten hän minulle viesteissämme kertoi. Ja minä kulutin varmaan puolituntia vain siihen, kun etsin tietoa taitoluistelusta. Ja tunnistan jopa yhden hypyn ulkoa, luitz.

"Miks sä näin aikasin oot hereillä?" Selenan uninen ääni kysyy. "Kello on puol yheksän."

Katson kelloa. Elie sanoi, että hänen äitinsä voisi viedä meidät, ja pääsisin siis heidän kyydillä. He tulisivat hakemaan kymmentä vaille yhdeksän, koska meidän pitäisi olla paikalla yhdeksältä.

"Mä meen kattomaan Elien esitystä", sanon. "Enkö mä jo kertonu?"

Selena istuu minua vastapäätä.

"Eiku niin joo, mä jo unohin", tyttö haukottelee. "No mutta pidä kivaa", hän sitten sanoo, ja päättää ilmeisesti mennä takaisin nukkumaan, hän kun ei ole mikään aamuihminen.

Minua jännittää jollakin selittämättömällä tavalla. Vatsaani kotoutuneet perhoset ovat hereillä, mutta sen lisäksi, että ne leijailevat ihastuksen tuomasta huumasta, ne pyörivät myös jännittyneinä pitkin mahalaukkuani tuottaen kutittavia ja pistäviä värinöitä vatsanpohjaani. Olen liian hermostunut sillä aivan uudella tavalla, että jätän syömisen yrittämisen sikseen ja nousen ylös.

Menen vessaan ja katselen itseäni peilistä. Päätin laittaa vähän siistimmät vaatteet, vaikka vaatekaappini sisällön perusteella se on melkein mahdotonta. Laitoin kuitenkin mustat tiukat farkut sellaisten lököttävien sijasta, ja mustan hupparin ilman mitään tekstiä tai kuvaa. Vaikka kuinka kusipää olenkin enkä välitä muiden mielipiteistä, en kuitenkaan viitsinyt laittaa mitään ylisuurta hupparia, jonka selässä lukee suurella fuck off, tai jotain muuta epäsoveliasta.