Suloinen sairaus

Luku 31

Micael

Makoilemme Elien kanssa hänen sängyllään. Pääni lepää Elien vatsalla ja Elien sormet seikkailevat sotkuisten hiusteni seassa. Se tuntuu ihanan rauhoittavalta. Siinä on niin kiva makoilla, varsinkin kun sain vuodatettua Elielle kaiken. Kun sain viimein pukea sanoiksi kaiken sen tuskan ja ahdistuksen, jota olen sisälläni kätkenyt. En minä ihan kaikkia asioita varmaan sanonut, en muista joitain asioita, mutta sain sanottua kaiken minkä pystyin. Elie kuunteli. Hän silitti minua ja lupasi, että saan itkeä hänelle aina kun minusta tuntuu siltä. Että hän on aina kuuntelemassa. Se on helpottavaa. En minä halua Elietä rasittaa omilla ongelmillani, enkä usko että rasitan, mutta se oli asia jota tarvitsin, avautuminen.

"Mutta nyt mä tarviin musiikkia", sanon, ja tajuan vasta myöhässä, että sanon sen ääneen.

"Niin vai?" Elie kysyy.

"Joo", sanon, "Laita meille musiikkia."

Elie hymähtää ja päästän hänet hakemaan kaijuttimen ja puhelimen. Elie asettaa kaijuttimen jonnekin päidemme yläpuolelle. Hän laittaa soittolistan soimaan, jossa on meidän molempien lempikappaleitamme, ja jonka itseasiassa loimme Elien puhelimelle siellä sivukäytävällä, skipatessamme välituntia.

Elien laitettua satunnaistoiston hän tulee takaisin vierelleni ja antaa pääni levätä taas rintakehällään, ja kaijuttimesta alkaa soimaan joku Palaye Royalen kappale. Jep, minä tunnistan jo tässä ajassa heidän kappaleensa, varmaan kaikki, vaikken muista kaikkien nimiä.

Elien käsi eksyy taas hiuksiini. Annan sen olla siellä, silittämässä, luomassa turvaa. Se tuntuu hyvältä. Se rauhoittaa ja saa vielä vähän takkuilevan hengitykseni rauhoittumaan.

Mutta sitten kaijuttimesta alkaa soimaan James Arthurin kappale You, ja minua alkaa taas itkettää. Kurkkuani kuristaa ja silmiäni kirveltää, ihan vain oikeastaan sen takia, että elämä on monimutkaista, ja Elie on aivan liian ihana.

En kuitenkaan päästä kyyneliä. Sen sijaan alan laulamaan. Laulan musiikin mukana ja nielemisen estänyt pala lähtee äänen mukana pois, kun saan vain uppoutua rytmiin. Kun äänihuuleni saavat itkemisen jälkeen vain värähdellä ja tuottaa ääntä, laulua, jota Elie on sanonut hienoksi. Sydämeni tuntuu pampahtelevan kaikkien lyöntien mukana.

"...You are in the wilderness
Looking for your own purpose
And you became a butterfly, a butterfly
I knew you always was..."

.

Lopulta kyllästymme makoilemiseen, tai Elie kyllästyy, kun hän sanoo että pääni painaa liikaa ja että hän haluaa mennä alakertaan, enkä voi edes pahastua, kun hän on niin söpö. Joten sitten Elie sulkee musiikin ja lähtee vetämään minua kädestä olohuoneeseen.

Istun sohvalle, mutta Elie ei tulekaan viereeni. Hän kiertää selkänojan taakse ja rojahtaa selkänojan ylitse ja tekee jonkinlaisen kuperkeikan päästen istumaan sohvalle, mutta hän ei pysykään istuallaan, vaan liukuu siitä vielä lattialle. Katson koko tätä menetelmää hämilläni.

"Mitä ihmettä Elie?" nauran ja Elie hihittää. Hän kohauttaa olkiaan ja menee uudestaan selkänojan taakse, ja toistaa koko äskeisen temppuratansa uudestaan. Taas hän kierähtää kuperkeikalla sohvalle ja siitä hän venkuloi itsensä matolle.

"Tuu säkin!" Elie kehottaa kuin pikkulapsi konsanaan.

Suustani pääsee purkautumaan vilpitön nauru, mutta pudistelen päätäni ja koitan kieltäytyä.

Ainoastaan koitan. Sillä kohta kuitenkin Elie saa suostuteltua minut. Menen hänen kanssaan sohvan taakse ja otan hänestä mallia, kun hän kierii jotenkin hassusti ja hänen kiharansa menevät pörröön, kun hän sitten töpsähtää lattialle.