Elie
Paska.
Kävelen pienelle kujalle kahden liikkeen välissä. Se on kapea ja se vie toiselle tielle, kauppojen taakse. Käteni lepäävät taskuissa ja kaulaani ja poskiani vilustuttaa, mutta korvani ovat suojassa paksun pipon alla.
Paska.
Istun rakennuksen sivuoven portaille. Edessä oleva seinä on metrin päässä. Oven syvennys suojaa minua vähän, vaikkei ole selvää tuulta, miltä suojautua.
On ajatukseni, ja yhtäkkinen kylmyys ja kuumuus samaan aikaan, mutta edes pipo ei estä kuulemasta ajatuksiani. Pääni on villiintynyt ampiaispesä.
"Paska", kuiskaan hengitykseni ilmaan jättämän höyrypilven sekaan. Nojaan päätäni seinään, eikä silmien sulkeminen auta.
Katson vastakkaisen rakennuksen valkoisesta puusta koottua seinää. Kierrän katsettani halkeamia keränneessä kiviperustuksessa. Harmaa. Harmaa kivi. Se on harmaata kiveä.
Sisään. Ulos. Sisään. Jätän hengityksen väliin. Vedän toisen kerran sisään.
Paska.
Paska.
Paska.
Paska.
Ja paska.
Ja paska.
Hengitän.
En osaa.
Hengitän.
Ja paska.
En tiedä mikä ajoi sanojani. Mikä sai minut sanomaan niin paskasti. Ehkä huoli. Avuton huoli Sofiesta ja huoli Micaelista, ja huoli vähän kaikesta. Ja en tiedä mitä ajatella, kun kaikki muu siirtyy hetkeksi sivuun. Jopa huoli Sofiesta. Rinnassani jyskyttää nyt vain huoli Micaelista. Tuntuu ilkeältä, kun jopa Sofie väistyy.
Minua sattuu. Sydämeni repii itseään kappaleiksi. Keuhkoni tyhjenevät ja täyttyvät, muttei se tunnu hengittämiseltä. Kylkeeni on isketty puukkoja, monia, teräviä puukkoja, jotka tekevät reikiä, joista veri pääsee valumaan vuolaasti.
En minä halunnut sanoa sillä tavalla Micaelille. Hauraalle, ihanalle Micaelille. En halunnut. Halusinko? En minä halunnut. Mutta sanoin. Sanoin silti, ja nyt hän on rikki ja minä olen rikki, ja me olemme molemmat rikki.
Sattuu ajatus siitä, miten Micaelin kyynelkanavat pettävät heti kun minua ei näy. Tekee kipeää se ajatus, että se olin minä.
Minä.
Minä?
Minä...
Minä satutin Micaelia, vaikka vannoin, että suojelen Micaelia niin hyvin kuin voin. Tämäkö on sitä? Vannoin, että aina kun joku heittelee häntä kuin posliinia ja päästää hänen tippumaan, olen ottamassa hänet kiinni. Ja nyt minä tiputin hänet. Sain sen kauniisti kuvioidun posliinin särkymään.
Suolaiset vanat jatkuvat nenälleni. Nenänpäältä kuuma neste tipahtelee pisaroina takilleni. En estele sen jatkumista, mitä jotkut sanovat puhdistavaksi. Miksi se sitten tekee vain uusia mustelmia ruhjeiseen sydämeen? Miksi se lisää tuskaa, joka kasautuu painavaksi möykyksi rintalastan päälle?
Tuntuuko oikea kipu tältä?
Kivan pikku putiikin seinä on liian lähellä. Näkökenttäni on liian sumea ja pääni lyijyn raskas. Hytisen kylmästä, vaikka kipu tuntuu tulikuumalta. Se pakottaa naamani vinoon ja pääni alas.
Mene pyytämään anteeksi. Miten sellainen tehdään? Lihakseni surkastuvat, eikä yön pimeys olekaan niin pelottavaa.
Ehkä Micael lähti. Ehkä hän on jo lähtenyt. Ehkä kun nousen ja vilkaisen takaisin levenevälle aukealle, hän on lähtenyt. Niin kuin käskin.
YOU ARE READING
Suloinen sairaus
Romance"Jotkut sanoo sitä sairaudeksi." "No, sitten se on aika hemmetin suloinen sairaus." - - - - - - - - Häntä sanottiin vahvaksi, mutta hän oli heikko. Toista luultiin heikoksi, mutta hän oli yllättävänkin vahva. Mutta mitä vahvuus ja heikkous tarkoitta...
