Suloinen sairaus

Luku 16

(Kuvassa Ella)

Elie

Istun sohvalla niin, että käteni ovat selkänojalla ja leukani niiden päällä. Katselen keittiössä istuskelevaa Sebastiania, joka puolestaan katsoo puhelintaan. Hänellä on harmaat collegehousut ja valkoinen t-paita. Käsien lihakset näkyvät hyvin, josta huomaa hänen käyneen salilla. Ei ihme, että kaikki tytöt kuolaavat hänen peräänsä. Hänellä on saman väriset hiukset kuin minulla, mutta ne ovat aina siisteillä ja tuuheilla kiharoilla pään päällä, pään sivuilla olevat hiukset on leikattu vähän lyhyemmiksi. Veljelläni on myös säihkyvät, siniset silmät, joille moni sulaa varmaan liiankin helposti. On minunkin toinen silmäni kirkkaansininen, muttei läheskään niin sininen kuin Sebastianin silmät. Sebastian on myös pitkä, toisin kuin minä. Hänellä on paljon näkyviä lihaksia, muttei sentään sellaisia kunnon muskelimaisia ällöisoja. Ne ovat juuri sopivan kokoiset hurmaamaan tyttöjä. Hänen kasvonpiirteensä ovat myös sellaiset, joita moni jää mielellään katselemaan. Kulmikas ja vahva leukalinja, mutta kuitenkin sellaisella tavalla, jotka osaavat olla myös söpöt. Hän on kyllä minusta enemmänkin komea, kuin söpö, mutta mitä minä valittamaankaan, jos muut ovat sitä mieltä.

Komea-sanasta minulle taas tulee jotenkin ihmeellisesti mieleeni se eräs poika, joka on pyörinyt mielessäni huolestuttavankin paljon.
Sen sotkuinen ruskea tukka, ruskeat silmät, ja paksut, tummat kulmakarvat, sekä muutama kaunis pisama nenän päällä. Ne paksut, punaiset huulet, joihin katseeni monesti eksyy. Ne täyteläiset huulet, joita katsellessani olen joskus miettinyt, miltä ne tuntuisivat-
Vittu nyt Elie, ei näin!

Huokaisen turhautuneena omaan ajatuksenjuoksuuni ja nousen ylös sohvalta. Tällä hetkellä olen erittäin kiitollinen siitä, ettei veljeni, tai itse Micael, osaa lukea ajatuksiani. Se vasta olisikin noloa, jos hän jostain saisi tietää mitä ajattelen. Mutta kai minä saan ajatella että joku on komea? Ei se tarkoita, että ajattelisin sen sillä tavalla.

Nappaan kuulokkeeni sohvapöydältä ja työnnän ne korviini. Laitan spotifystä pyörimään soittolistan, jossa on lempikappaleitani.

Lähden kouluun. Kyllä, se on erittäin hienoa ja mainitsemisen arvoinen asia.

Okei...?

Olen ollut koko aamun ihan outo. Tai no, vituttava ja outo. Minun oli pakko vittuilla varmaan joka asiasta Sebastianille, ja luulen, että hänellä meni hermot minuun. Sanoin hänelle siitä, että häneltä puuttui toinen sukka, vaikka hän olikin vasta laittamassa niitä jalkoihinsa. Kerroin myös hänelle mielipiteeni hänen hiuksistaan, kun yksi kihara oli päättänyt karata hänen silmilleen. Ihan kuin itselläni hiukset eivät olisi koko ajan missä sattuu. Ja mainitsin myös sen, että hän oli päättänyt ilmeisesti lopettaa fitness-elämän, koska ei laittanut kaurapuuroonsa raejuustoa. Siinä kohtaa hänellä taisi mennä oikeasti hermo, koska hän sanoi, tai oikeastaan huusi: "Nyt turpa kiinni tai painu vittu vaikka koulun vessaan nuolemaan kyrpää!"

Okei, sen lauseen johdosta meille tuli kamala nauruhepuli, ja hänen ärsyyntymisensä taisi unohtua kokonaan. Meidän naurumme kuitenkin herätti äidin huomion, sillä hän tuli katsomaan tilannetta, jonka takia meitä alkoi naurattamaan kahta kauheammin. Minua naurattaa vieläkin vähän, mutta samalla pääni sisällä jyllää kaikenlaiset tunteet ja kysymykset. Laitan volyymia isommalle, jotta voisin rentoutua siitä sekamelskasta, minkä se yksi tietty ihminen aiheuttaa.

Kävelen asfaltoidun koulun pihan poikki. Ihmisiä on kerääntynyt pieniin ryhmiin, kuten yleensäkin. Menen seisoskelemaan sen samaisen suuren vaahteran alle, jonka alla Micael on monesti istuskellut. No niin, taas se poika pääsi jotenkin ajatuksiini. Nojaan selkääni puun vanhaan runkoon. Katselen koulun pihalla parveilevia ihmisiä, kunnes yksi niistä kiinnittää huomioni. Poika on ilmeisesti huomannut minutkin, sillä hän kävelee suuntaani. Hänen ilmeensä ei paljasta oikein mitään, mutta kun hän saapuu lähemmäs, hänen huulilleen syttyy hymy. Ja hitto hän näyttää hyvältä hymyillessään. Hänen pitäisi hymyillä useammin.