Suloinen sairaus

Luku 18

(Kuvassa Noe)

Elie

On lauantai. Vihdoinkin. En nimittäin olisi kestänyt koulussa varmaan yhtään kauempaa. En olisi kestänyt sitä yhtä tiettyä ihmistä, joka aina luokkaan astuessaan saa ajatukseni sekaisin ja sadat perhoset lentelemään vatsanpohjassani. On oikeasti vain helpotus, että saan jotain muuta ajateltavaa. Koko viikko on nimittäin ollut vain yhtä ajattelemista, sen tietyn asian ajattelemista. Ja henkilön. Voi, kuinka olenkaan ajatellut sitä poikaa niin paljon. Hemmetti. Ei mitään hajua, kuinka paha asia se on, mutta paha kuitenkin.

Ihastuminen on oikeasti rankkaa, varsinkin, jos ei ole tarpeeksi rohkea kertomaan sitä toiselle. Mutta jos sitten on rohkea, sydän saattaa särkyä pahemman kerran, kun toinen ei sitten tunnekaan samoin.

Se oli minulle oikeasti ihme, kun Samuel silloin seitsemännellä luokalla vastasi tunteisiini. Se oli sekavaa aikaa se. Me olimme tosi läheiset ja aivan ihastuksen huumassa, mutta hänellä ei ollut varmaan koskaan aikaa minulle. Hänellä oli monia harrastuksia. Ja aina kun näimme, eli yleensä kirjastossa tai viikonloppuna, me vain joko löhösimme, katsoimme elokuvaa tai pussailimme. Me emme oikeastaan varmaan ikinä tutustuneet kunnolla...

Yksi asia, mikä minua jotenkin hämmensi, tai jopa huolestutti, oli se, kun Samuel kuoli yhtenä iltana autokolarissa. Se oli tietenkin todella surullista ja sen käsitteleminen teki kipeää, mutta se, mikä siinä hämmensi oli se, että minä pääsin siitä yli todella nopeasti. Kyllä minä itkin sinä iltana, kun sain kuulla hänen kuolemastaan, olihan hän poikaystäväni, mutta vain sinä yhtenä iltana. En tiedä, miksen murtunut niin pahasti, kuten monissa kliseisissä teinidraamakirjoissa ihmisen menetettyä itselleen tärkeän henkilön, mutta luulen tietäväni syyn sille. Ja se syy on, ettei Samuel ollut minulle se oikea. Hän tuntui aluksi oikealta, mutta hänen lähtönsä jälkeen aloin tajuamaan. Tajusin sen, etten kaipaa hänenlaistaan. Kaipaan erilaista. Jännittävää. Sellaista, jonka kanssa elämä ei ole kokoajan vain sellaista tylsää hömppärakkautta. On hömppärakkauskin joskus ihan jees, mutta jos sitä on liikaa, se ei tunnu oikealta rakkaudelta, ei minun kohdallani.

Ravistelen päätäni. En halua ajatella nyt mitään tuollaista, minunhan piti unohtaa kaikki ylimääräiset ajatukset. Nousen aamupalapöydästä ja vien astiani tiskikoneeseen.

Katson kelloa. Se näyttää melkein kymmentä, ja me sovimme näkevämme koulun pihalla puoli kahdeltatoista. Päätän mennä katsomaan itselleni jotkut kivat vaatteet. Hyppelehdin portaat ylös huoneeseeni ja tassuttelen tutkimaan vaatekaappini sisältöä. Katselen hyllyillä lojuvia vaatekappaleita.

Hehe, jos menisin tuon vaatekaapin sisälle, olisin kirjaimellisesti kaappihomo.

Naurahdan omalle ajatuksenjuoksulleni. Mutta toisaalta se ajatus kuulostaa hassulta, en ole varmaan koskaan mennyt kyseisen vaatekaapin sisälle. Avaan toisen oven kaapista. Sen oven takana on tanko, joka on tungettu täyteen henkareista roikkuvia vaatteita. Otan muutaman henkarin pois ja heitän vaatteet lattialle. Tilaa tulee heti paljon enemmän.

Hitto, kyllä mun nyt pitää mun omassa vaatekaapissa käydä, kerranhan sitä vaan eletään.

Hetken mielijohteesta astun varovasti kaappiin. Suoristaudun täyteen mittaani, enkä siltikään osu kaapin kattoon. No, olenhan minä vain vähän päälle metri ja seitsemänkymmentä, eli ei ole ihmekään. Leveyssuunnassa tilaa ei ole niin paljon, mutta mahdun silti olemaan tavallisesti, ja jopa pyörähtämään.

Yhtäkkiä Sebastian astelee huoneeseeni. Hän seisahtuu vaatekaappini eteen ja katsoo minua ihmeissään. Hänen tummat kulmansa kurtistuvat.

"Mitä hittoa sä hommaat?" Sebastian kysyy jotenkin kyllästyneellä äänellä. Hän katsoo minua päästä varpaisiin, kunnes katsoo taas silmiäni.