Suloinen sairaus

Luku 10

Elie

Tulimme hetki sitten Micaelin kanssa takaisin luokkaan. Välikohtaus kirjastossa oli outo, ja sain jälleen olla todistamassa sitä Micaelin herkempää puolta. Niille tytöille huutamisen jälkeen hän oli taas se lempeä ja haavoittuvainen Micael.

"Tätä on sitten hyvä jatkaa kotona, sillä koulussa emme ehdi tätä paljoa tehdä. Sopikaa parinne kanssa milloin työtä jatkatte", opettajan ääni kantautuu korvakäytäviini.

"Voinko mä tulla tänään teille?" Micael kysyy vierestäni. "Voitais jatkaa projektia."

"Okei."

Mielessäni pyörii kaikki ne katseet, mitkä Micael on minulle tänään antanut. Yksikään niistä ei ole ollut sellainen, minkä saan monesti Niilolta. Ja olen yllättänyt Micaelin monesti katselemasta minua. Haluan luottaa häneen, enkä tiedä miksi. Hän on oikeastaan todella kiva. Ja hauska. Eikä hän ole minua kohtaan yhtään sellainen niin kuin muut. Ja hän puolustaa minua, syystä tuntemattomasta...

"Elie", vierestäni kuuluu matala ääni, "Tunti loppu jo." Nostan katseeni hämmentyneenä Micaeliin, joka seisoo edessäni reppu toisella olallaan. Minulta meni opettajan sanat kokonaan ohi, jos hän siis sanoi enää mitään. Katselen ympärilleni ja huomaan ihmisten jo lähteneen. Olemme Micaelin kanssa ainoat luokassa. Ravistelen päätäni hämmentyneenä. Jälleen kerran ajatukseni ovat sumeita enkä saa niistä otetta. Ties kuinka monennen kerran tällä viikolla.

"Joo", mumisen hajamielisesti ja nousen ylös. Pakkaan penaalin ja kirjan reppuuni, ja olen ottamassa vihkoani, kun Micael nappaa sen. Hän selailee sivuja ja minun silmäni laajenevat, kun tajuan mitä hän katselee. Koitan napata vihkon, mutta Micael vain vetää kätensä kauemmas. Hän alkaa lukea ääneen pieniä töherryksiäni.

"Sometimes you have to fall before you fly", hän lausuu kuninkaallisesti. Ei hän edes ole niin huono englannissa.

Hän kääntää ruskeat silmänsä minuun. Tunnen punan nousevan poskilleni. Nielaisen ja käännän katseeni lattiaan.

"Some day you will find your place in this chaotic world", hän lukee seuraavan, mutta tällä kertaa normaalilla äänensävyllään.

Poskiani kuumottaa yhä vain enemmän. Ne eivät olleet tarkoitettu kenenkään luettavaksi.

Uskallan viimein nostaa katseeni takaisin edessäni seisovaan poikaan. Micaelin kasvoilla ei näy vieläkään minkäänlaista ivaa. Hänen ilmeensä on selittämätön. Hän tutkii minua katseellaan. Niissä ruskeissa silmissä näkyy uudenlainen pilke. Ei millään tavoin vihainen tai virnistelevä. Sellainen enemmänkin suloisen yllättynyt, tai jopa... palvova? En tiedä.

"Mä en tiennyt että sä kirjottelet tämmösiä", hän kuiskaa lopulta. Otan vihkoni nopeasti hänen käsistään ja tungen sen reppuuni.

"Niin no-"

"Ne oli vähän kuin elämän ohjeita. Sellasia kauniita lauseita, tai semmosia syvällisiä", Micael pohtii ääneen. Hän kääntyy ja lähtee luokan ovea kohti. Minä seuraan perässä. "Vähän niinkun sä", hän hymähtää itsekseen, ja luulen, ettei se ollut tarkoitettu ääneen sanottavaksi. Tai mistä minä tiedän? Hänhän saattoi sanoa sen vitsillä tai jotain... Mutta ei se kuulostanut vitsiltä. Äh, mitä minä oikein sekoilen.

Katson Micaelin reppua ajatuksissani. En edes huomaa hänen pysähtyvän äkisti, kuin vasta silloin kun törmään suoraan hänen selkäänsä. Tömähdän törmäyksen voimasta lattialle.

Micael kääntyy ympäri ja hänen silmissään on villi kiilto. Hän nappaa oikeasta kädestäni ja nostaa minut ylös. Micael lähtee juoksemaan tulosuuntaamme pitäen yhä kämmenestäni kiinni. Juoksen hänen perässään yllättyneenä yhtäkkiseen tilanteen muutokseen. Koitan pysyä mukana vauhdissa samalla kun mietin, että mitä hemmettiä. Yhtäkkiä takaamme kuuluu pojan matala karjaisu: