Suloinen sairaus

Luku 11

Micael

Otan nappikuulokkeet yöpöydältäni ja työnnän ne korviini. Etsin puhelimestani Spotifyn kuvan. Laitan soittolistan pyörimään, jossa on ainoastaan lempikappaleitani.

Eilinen meni tosi nopeasti. Selailin melkein koko päivän puhelintani tai läppäriäni. Kävin kaksi kertaa syömässä. Lounaan ja iltapalan. Muuta en sitten tehnytkään. Tai no, ajattelin. Ajattelin niin hemmetisti kaikkea, että ihme kun ei pää räjähtänyt. Olen tosissani.

Kävin pääni sisällä varmaan kaikki mahdollisest tunteet läpi, myös sellaiset tunteet, joita en edes tiennyt minulla olevan.

Viha nousi esiin silloin, kun Jade tuli huoneeseeni koputtamatta ja pyysi minut syömään, mutta kieltäydyin, jolloin hän alkoi jankkaamaan minulle syömisen tärkeydestä. En tiedä miksi vihastuin niin helposti. Syömisen jälkeen minä tulin takaisin huoneeseeni ja jatkoin musiikin kuuntelua, jolloin minulle tuli surullinen fiilis. Noin vain, enkä yhtään tajua miten tai miksi. Minä vain ajattelin kaikkea surullista. Se ei onneksi kestänyt kauaa, sillä aloin katsomaan jotain uutta sarjaa läppäriltäni. Mutta sitten se surullinen olo tuli takaisin, kun katselin tietokoneen ruudulta näkyvää onnellista pariskuntaa tietäen, etten tulisi itse koskaan saamaan mitään tuollaista. Rakkautta.

Mutta suurimman osan ajasta minä ajattelin- niin, mitä minä oikein ajattelin? En tiedä sitä itsekään. Tai ehkä tiedän, mutta en halua myöntää sitä itselleni. En halua myöntää sitä ruskeakiharaista seikkaa mielessäni, joka saa ajatukseni menemään ihan solmuun. Hän saa ajatukseni mutkalle.

Se pieni, tuskin näkyvä hymykuoppa vasemmassa poskessa ja säihkyvät, eriväriset silmät. Se söpö pieni kikatus ja se ihana soinnukas ääni. Ne ovat pyörineet mielessäni koko viikonlopun. Koitan joka kerta olla ajattelematta niitä, mutta aina ne pomppaavat mieleeni. Lopulta minun täytyy antaa jonkin näkymättömän muurin sisälläni hajota, ja päästää ne ajatukset valtaamaan mieleni. Se poika saa oloni ihan kummalliseksi. Hänelle on jotenkin niin helppo puhua. Ehkä sen takia, ettei hän painosta kertomaan asioita. Tai sen, että hän ei utele liikaa, eikä näytä säälivältä. Hän piti kasvonsa täysin ilmeettöminä jopa silloin, kun kerroin hänelle masennuksesta, joka jyräsi minut alleen nuorempana.

Ja nyt kun päästän vihdoin nämä ajatukset valloilleen, tuntuu, kuin katsoisin Elietä heti jotenkin erilailla. En mitenkään huonolla tavalla. Ennemmin sillä tavalla, että hän on silmissäni heti jotenkin suloisempi tai jotain... En tiedä. Mutta nyt mielessäni on yksi kysymys, johon luulen tietäväni vastauksen. Olenko ihastunut Elieen? Ja vastaus on varmaankin se, että kyllä. Olen kusessa siihen poikaan, enkä tiedä yhtään, mitä se tarkoittaa.

Onko se huono asia? Ehkä, ehkä ei. Entä hyvä asia? Tuskin. Hän on luultavasti hetero, ja vaikkei olisikaan, hän ei koskaan voisi tykätä minusta sillä tavalla. Minua turhauttaa, koska en edellenkään saa tunteistani selvää. Joo, olen luultavasti ihastunut Elieen ja voin myöntää sen itselleni, mutta se on silti jotain niin outoa. Tykkään hänestä, mutta se on erilaista. Olen ihastunut ehkä kerran aiemmin, mutta ei se ole koskaan ollut tällaista. Näin monimutkaista ja epäselvää. En osaa pukea ajatuksiani sanoiksi, en sitten yhtään.

Turhautuneena elämääni otan kuulokkeet korvistani ja lasken ne takaisin yöpöydälle.

Nousen istuma-asentoon sängylle. Nojaan päätäni seinään ja kuuntelen hetken aikaa hiljaista puhetta alakerrasta, kun Jade puhuu työpuhelua. Henry ei ole kotona, taaskaan. Hän on jollain työmatkalla Newtownissa. Siellä on kuulemma jokin todella suuri projekti käynnissä, josta minulla ei ole hajuakaan, jonka takia hän ei pääse yöksi kotiin.

Kyllästyn pelkkään istuskeluun, joten otan kuulokkeet pöydältä, jälleen kerran, ja laitan ne takaisin korviini. En kuitenkaan ehdi laittaa musiikkia, sillä Selena tulee huoneeseeni. Eikä hän edes koputa. Sentään sulkee oven perässään.