Suloinen sairaus

Luku 43

Micael

Liikuntasali lähestyy ja sisälmykseni vaihtelevat paikkaansa. Sydämeni tykyttää pääkopassa asti ja mahalaukku on siirtynyt keuhkojeni tilalle. Siltä se tuntuu. Vaikka Elie koittikin rauhoittaa, ja vaikka hän onnistuikin siinä erikoisen hyvin, en saa hätisteltyä mielessäni kylvävää jännitystä ja sen mukana tullutta pientä ahdistusta loitommas.

Kauempaa jo voin huomata, miten liikuntasaliin ja pukuhuoneisiin vievälle ovelle on kertynyt ihmisiä. Menen jonon virkaa pitävän rykelmän jatkoksi. Nyt useampi ihminen kiinnittää enemmän huomiota minuun, kun emme ole ahtautuneena kapealle käytävälle. Vedän hupun pähääni ja koitan olla välittämättä uteliaista katseista.

Ihmiset supisevat keskenään ja vaihtelevat painoa jalalta toiselle. Heistä voi huomata, että heitäkin jännittää, jotkut ovat jopa innostuneita. Mieltäni kaivaa kysymys, että mitä nyt. Odotamme varmaan opettajia ja saamme sitten lisää infoa.

Näperrän isoja hupparinhihoja, ja kun luulen huomaavani silmäkulmasta taas yhden katseen, se ei jääkään vain katseeksi. Se liikkuu. Tyttö änkeää ihmisten välistä luokseni ja seisahtuu aivan liian lähelle. Otan askelen taaemmas.

"Moi Micael", Linda lepertää ja katsahtaa minua päästä varpaisiin. Olen sillä hetkellä kiitollinen, että käytän vähän liian suuria ja löysiä vaatteita, vaikka se ei varmaan estä Lindaa kuvittelemasta kehoani. Hänen kasvonsa vääntäytyvät virneeseen ja hän tuntuu jokaisella silmäyksellä maistavan minua katseellaan.

"Mä en malta oottaa, että saan kuulla sun laulavan", Linda sanoo ja inhotuksen kynnet raapivat minua sisältä.

En vastaa mitään. Joukko opettajia saapuu pian paikalle ja he keräilevät oppilaita jotenkin järjestykseen. Lindakin lopettaa tuijotteluni.

Yksi opettajista avaa oven ja alkaa samalla puhumaan. "Eli nyt kun mennään tänne, niin samoille oville samat ryhmät kuin viimeksikin!"

Menen viimeisten perässä C-oven luokse. Toisiin ryhmiin kuuluvat änkeävät peremmälle, toisten ovien luokse.

Hetken ilmassa on sekava tunnelma, kun opettajat koittavat saada ryhmistään jotain otetta.

En erota laulajien keskellä musiikin opettajaa, vaikka kuulenkin välillä tämän äänen, mutta sen sijaan näen toisia pidemmän ja lihaksikkaamman pojan ja lävitseni kulkee väristys. Meinasin unohtaa.

Keskitän katseeni vastakkaiseen seinään. Katselen sen kellertävissä valoissa hohtavaa pintaa ja odotan hiljaa, että opettaja saa hiljaisuuden ryhmäämme ja hän pääsee avaamaan oven taas pieneksi lohkoksi muokattuun liikuntasalin palaan.

Oppilaat levittäytyvät vähän joka puolelle salia, mutta nainen kerää kaikki hänen lähelleen. Ehdin huomata, että meitä on noin kymmenen. Ei, yhdeksän? Aika vähän kuitenkin. Huomaan kauempana myös sen puhdasäänisen tytön, joka lauloi Dancing With Your Ghost -kappaleen.

"No niin kaikki, kuunnelkaas!" naisopettaja huudahtaa ja saa kaikkien korvat ja silmät itseensä.

"Meitä on tässä aika kiva porukka, en malta oottaa mitä me saahaan aikaseks", hän jatkaa. "Nyt ensiksi katotaan, et kaikki on paikalla, ja kohta me siirrytään musiikin luokkaan."

Nainen katselee käsissään pitämään lappuaan ja sitten oppilaita.

"Onko Linda Bowie?" opettaja kysyy ja Linda nostaa kätensä. "Kappas, en meinannu huomata", ope sanoo. "No meitä pitäis olla nyt kaikki. Eli seuratkaas mua!"

Opettaja lähtee edellämme liikuntasalista. Saamme muodostettua jonkin näköisen jonon hänen taakseen ja minä jään viimeiseksi. Olen helpottunut, kun pääsemme pois salin kellertävistä valoista. Vaikka se loikin kivan tunnelman koe-esiintymisissä, ja ihan romanttisen tunnelman sen jälkeen Elien kanssa, jos sitä voi kunnolla romanttiseksi sanoa, niin on kiva päästä vähän raikkaampaan ilmaan.