Suloinen sairaus

Luku 19

(kuvassa Selena)

Micael

Katselen läppärin näytölle piirtyviä ihmisiä, jotka ovat kietoutuneet toisiinsa kiinni ja suorastaan tutkivat toistensa kitalakia kielillään. Suljen läppärin mustan mattakannen irvistäen elokuvan äskeiselle kohtauskelle. Hitto, tuollaiset kohtaukset vain muistuttavat minua omasta sinkkuudestani ja kokemattomuudestani. Ei rakkauselokuvat ole muutenkaan sellaisia, mitä yleensä tykkään katsella.
Se pistää minut miettimään, että miksi ihmeessä minä sitten katsoin tuollaista nuoleskelun täyteistä heteroromantiikkaa?

Ei mitään hajua.

Ehkä omana taka-ajatuksenani oli käännyttää itseni heteroksi, ettei tarvitsisi murehtia sen erään söpöliinin perään.

Nousen sängystä ja vedän harmaat kollarit jalkoihini. Lähden puoliunessa tallustelemaan alakertaan, vaikka heräsin kolme tuntia sitten. Kello on jo yksi iltapäivällä, ja olen oikeastaan katsellut vain koko aamun toistaan ällömpiä teinidraamaelokuvia, ajatuksena ehkä oikeasti käännyttää itseni siksi erittäin yleiseksi heteroksi, mutta toisaalta, en minä halua olla hetero. Ehkä minä vielä joskus järkytän Jaden ja Henryn sillä tiedolla, että pidän pojista, ja saan oikein kunnialuvan muuttaa aikaisemmin pois kotoa? Tai no, se olisi ennemminkin käsky kuin lupa, mutta saisin joka tapauksessa häipyä täältä tylsästä läävästä ja sisustaa oman kotini ihan uudella tavalla. Omanlaisella tyylilläni.

"Huomenta rakas veljeni", Selena huikkaa minulle sarkastisen pirteästi kun saavun keittiöön. Perun muuttosuunnitelmat silti sillä sekunnilla, kun näen siskoni kauniit, sotkuisten hiusten kehystämät kasvot. Sanoi hän sen sitten kuinka sarkastisesti tahansa. En minä voisi siskoani hylätä.

"Huomenta", vastaan yhtä pirteästi takaisin. Otan kaapista muroja ja maitoa. Minulla on hirveä nälkä. En ole syönyt kokonaiseen kahdeksaantoista tuntiin mitään, ja minulle on siinä ajassa tullut jo melkoinen nälkä.

"Onko sulla mitään suunnitelmia tälle päivälle?" Selena kysyy, kun istun alas häntä vastapäätä. Pudistan päätäni.

"Voitko sä viedä mut mun kaverille kuudeksi?"

Katson Selenan koiranpentuilmettä. Koitan olla itsepäinen ja kieltäytyä, mutta valitettavasti siskoni osaa tuon kyseisen ilmeen niin hyvin, että en voi muuta kuin myöntyä.

"Mutta millä mä sut vien?"

"Sun mopolla tietty."

"Mä en tiiä kuin hyvässä kunnossa se on, en oo ajanut sillä pitkään aikaan", mutisen, ja sanomani on täysin totta. En ole nimittäin käyttänyt mopoani varmaan kolmeen kuukauteen.

"Äh, kyllä se ihan hyvin toimii", Selena huiskauttaa kättään ja syventyy sitten puhelimelleen. Hymähdän. Voin minä Selenan ystävälleen kyydittää, mutta en olisi vastaamassa mahdollisista huonossa kunnossa olevan kulkuvälineen aiheuttamista kuolemista.

Syötyäni aamupalan, toisin sanoen aikaisen lounaan, menen takaisin omaan huoneeseeni. Päätän kerrankin olla reipas ja pedata sänkyni. Avaan myös ikkunan edessä olevat sälekaihtimet, ja huoneeseen tulvii heti kirkas auringonpaiste. Katson ikkunasta ulos. Pihalla on pieniä lätäkköjä, jotka ovat tulleet yön aikana. Melkein kaikki puut kävelytien reunalla ovat menettäneet lehtensä. Muutama oranssi lehti sinnittelee vielä kylmää vastaan ja roikkuu heiveröisesti viimeisillä voimillaan kiinni puun oksassa.

Näky on jotenkin surullinen. Se saa sisälläni läikähtämään jotain lämmintä. Ei kuitenkaan sellaista iloista lämmintä, vaan masentavaa, ahdistavaa lämpöä. Ja minä tiedän miksi. Ikkunasta näkyvä maisema on niin samanlainen, kuin silloin kuudennen luokan syksyllä, että se herättää minussa muistoja. Niitä muistoja, jolloin katselin samasta ikkunasta avautuvaa samaa näkymää ja mietin, kauanko vielä kestän. Kuinka kauan kestää, että en enää jaksa, että lopetan tämän kaiken itse.