Suloinen sairaus

Luku 21

(kuvassa Skye)

Micael

Vedän takkia ylleni, kun kuulen tutun ihmisen huutavan nimeni. Ihmisen, jota suutelin hetki sitten kuvaamataidon luokassa. Mitä vittua.

Käännähdän ympäri ja näen Elien. Hän juoksee minua kohti samalla vetäen ulkohousuja jalkaansa.

"Sulla on ulkohousut?" naurahdan kun hän pääsee luokseni.

"No vittu tuollahan jäätyy muuten", Elie puhisee. Pyöräytän silmiäni huvittuneena.

En voi edelleenkään käsittää, että minä oikeasti suutelin Elietä. Tai oikeastaan hän suuteli minua. Hän aloitti jonkun vitun teatteriesityksen johon minä sitten lopulta menin mukaan, vaikka uskon että hän kyllä huomasi sen kuinka hermostunut olin.

Hän vain tuli istumaan eteeni ja alkoi juttelemaan minulle kuin hyvänpäiväntutulle. Kieltämättä olin kyllä aika vitun urpo, sillä minulla kesti aika kauan tajuta mistä hän puhui.

Ja siinä kohtaa kun Elie sanoi menevänsä suutelemaan sitä poikaa, olin varmaan saada sydänkohtauksen. Hän vain nousi ja käveli ulos luokasta, ja minä oikeasti ajattelin jonkun nanosekunnin ajan, että kuitenkin hän tarkoitti jotain toista poikaa. No, eipä tarkoittanut. Hän tuli melkein heti takaisin luokkaan ja sipsutteli luokseni kuin jokin keijukainen. En tiedä miten muuten sitä kuvailisi, hän käveli niin kevyen näköisesti ja varovasti, ihan kuin olisi pelännyt säikäyttävänsä minut pois yhdelläkin harha-askelella.

Se kohta, kun hän oli niin lähellä kasvojani, kun vain hengitimme toistemme suita vasten, se oli jotenkin niin maaginen. Se aika tuntui ikuisuudelta, mutta ei pahalla tavalla. Minä vain odotin, odotin että hän suutelisi minua. Ja sitten hän suuteli. Vittu se oli niin mahtavaa. Elien huulet olivat niin pehmeät ja lämpimät ja ihanat ja kaikkea. Yksinkertaisesti täydelliset.

Kävelemme Elien kanssa vieretysten koulun ulko-ovista pihalle, ja saan erittäin hyvän käsityksen siitä miksi Eliellä on ulkohousut. Koska vittu, täällähän jäätyy. Nyt ei todellakaan enää eletä syyskuuta, jolloin puut ovat vielä kauniin oransseja ja voi kulkea pelkällä kevyellä takilla. Monista puista ne kauniit lehdet ovat jo pudonneet, ja ilma on niin kylmä, ettei se kevyt takki riitäkään.

Katsahdan vierelläni kävelevää poikaa, joka vetää mustaa tupsupipoa päähänsä. Muutama tumman ruskea kihara pilkistää pipon alta ja pyrkii silmille, ja se tekee Eliestä vieläkin hyvännäköisemmän, jos vain mahdollista. Ei sillä etteikö hän muuten olisi ihan helvetin hyvännäköinen, sillä hän on. Ihan sama mitä hänellä on päällään. Tai vaikkei olisi mitää- Ei helvetti mun kanssa.

Kuljemme tietä eteenpäin. Hiljaisuus leijuu ympärillämme kuin ohut verho. Se ei ole kiusallinen hiljaisuus, se on rauhallinen, rento hiljaisuus. Emme sano mitään, ei meidän oikeastaan tarvitse, vaikka varmasti kummallakin on jotain asiaa, jotain kysyttävää.

En tiedä Eliestä, mutta minulla ainakin on. Haluaisin kysyä, miksi hän suuteli minua. Tekikö hän sen säälistä? Ei mitään hajua. Haluan uskoa, ettei tehnyt. Että se suudelma oli yhtä taianomainen hänelle kuin minullekin. Jossain syvällä sisimmässäni tiedän, ainakin luulen tietäväni, että hän piti siitä, että hänkin saattaa tuntea samoin.
Mutta ihan oikeasti en tiedä, joten en halua ottaa mitään riskejä.

Havahdun vasta silloin ajatuksistani, kun tunnen kevyen töytäisyn kyljessäni. Siirrän hätkähtäen katseeni Elieen. Pojan huulille nousee pienen pieni, varovainen hymy, ja tämän posket punoittavat vähän kylmän ilman takia. Minunkin huulilleni pääsee livahtamaan hymy, kun katson vieressäni seisovaa poikaa.

"Mä vaan... Mun pitäis kääntyä tästä", Elie sopertaa ja viittaa risteyksestä oikealle lähtevää tietä.

"Aa, no, mä... Nähään huomenna?"