Suloinen sairaus

Luku 17

Micael

On perjantaiaamu, kun astelen koripallokentän vieressä nököttävän penkin vierelle. Sen samaisen penkin, jonka luona Daniel kertoi äitinsä kuolemasta. Daniel pääsi muuten ihan hyvin sen naisen kuolemasta yli, mutta häntä edelleen pelottaa hänen isänsä käyttäytyminen 14-vuotiasta Jackia kohtaan. Luultavasti heillä menee kotona ihan siedettävästi, sillä Daniel ei ainakaan ole sanonut minulle ja Alwinille muuta. Ja tiedän, että hän myös kertoo jos jotain tapahtuu, sillä hänellä on aina ollut paljon helpompi avautua kuin esimerkiksi minulla.

Katselen melkein autiota koulun pihaa. Tulin koululle hyvissä ajoin, sillä edes yleensä ajoissa oleva Alwin ei ole täällä. Huomaan pihan toisella puolen tutun pojan nojailemassa vanhaan vaahteraan. En kuitenkaan mene hänen luokseen, sillä hän tuntuu välttelevän minua. Hän on tuntunut välttelevän minua tiistaiaamusta saakka. Sen aamun jälkeen hän ei ole puhunut minulle melkein mitään. Mitä nyt joskus moikannut tervehdykseeni.

Se tiistaiaamu oli kyllä jotenkin eeppinen, en tiedä... Päätin silloin olla rohkea ja mennä juttelemaan Elielle, vaikka minua hermostuttikin. Kysyin häneltä mitä hän kuuntelee, ja hän antoi minulle toisen kuulokkeistaan. Se kyllä kieltämättä vähän yllätti, että hän tykkää myös rockista. Minä sitten aloin pelleilemään jotain muka omalla musiikkimaullani, ja se sai Elien nauramaan niin, että se hänen söpö hymykuoppansa tuli näkyviin. Hitto, hän oli niin söpö. Ja on hän vieläkin, tietenkin, mutta se kun hän nauroi niin spontaanisti ja suloisesti. Se vain sulatti sydämeni täysin.

Sitten hän katsoi huuliani. Ja minä katsoin hänen. Ja voi hemmetti sentään. Olisin niin kovasti halunnut vain suudella häntä siinä, keskellä koulun pihaa, välittämättä ollenkaan ympärillä olevista ihmisistä. Ehkä pieni osa minusta toivoo, että sellainen päivä koittaisi vielä. Kuitenkin, huomasin, kun Elie siirsi katseensa jonnekin taakseni, ja se taianomainen hetki meni täysin pilalle. Sitten minäkin katsoin samaan suuntaan ja näin sen uuden Noen, joka katseli meitä ihan avoimen hämmentyneenä.
No varmaan katsoi, ei se ihan tavallista meidän koulussamme ole, että minä juttelen niin tuttavallisesti jonkun kanssa.

Herään ajatuksistani, kun näen siellä pihan toisella puolella liikettä. Elie ei ole enää yksin. Hänen seuraansa kävelee Noe iloinen hymy huulillaan. Noe kävelee Elien lähelle ja laskee käden pojan olkapäälle. En voi sille mitään, että sisimpääni pistää vähän, kun näen myös Elien täydellisillä huulilla leveän hymyn. Puren huultani. Käännän katseeni toisaalle ja huomaan, että olinpaikkaani kohti kävelee Daniel ja Alwin. Molemmat heistä hymyilevät, Alwin tosin puhelimelleen.

"Moikka!" Daniel huudahtaa iloisesti saapuessaan luokseni.

"Moi."

Vilkaisen vielä vaahteran suuntaan, mutta kaksikko ei ole siellä enää. Kierrän katsettani ympäri koulun pihaa, mutta Elie ja Noe ovat kadonneet. Varmaan vain menneet sisälle.

"Ketä sä nyt noin hanakasti etit?" Daniel kysyy. Katson ystävääni ja pyöräytän silmiäni. Daniel siristää silmiään ja virnistää.

"Ei kai vaan kukaan tyttö mielessä?"

Tuhahdan.

"Koita uskoa, ettei tytöt kiinnosta mua", pukahdan. Jos hän nyt viimein voisi tajuta?

"Miten muka ei? Ihan varmasti on joku!" Daniel koittaa vielä vängätä vastaan virne kasvoillaan. Ihan kun hän muka tietäisi. Pyöräytän taas silmiäni.

"Damn bro, mä en tiennyt, että sä oot noin tyhmä", yhtäkkiä Alwin avaa suunsa. Katson ihmeissäni kiharatukkaista ystävääni. Hän nostaa katseensa puhelimestaan ja hänen ilmeensä on ihan rauhallinen, sellainen alwinmainen, viileä. Vilkaisen Danielia, jolle Alwin osoitti sanat.