Suloinen sairaus

Luku 15

(Luku sijoittuu aikaan, jolloin Micaelilla oli masennus, joten teksti ja ajatuksetkin ovat sen tapaiset)

3 vuotta sitten...

Micael

"Micael!" Jonkun ääni tunkeutuu uneni keskelle. Räpyttelen silmäni auki. Sälekaihtimet on avattu ja sieltä tulviva kirkas auringonvalo sattuu silmiini.

"Mitä?" ärähdän oviaukossa seisovalle tytölle. Kampean itseni istumaan.

"Sitä vaan, että sulla alkaa ihan just koulu", Selena sanoo ja lähtee huoneesta. Vilkaisen puhelimeni kelloa, joka näyttää varttia yli kahdeksan, koulu alkaisi vartin päästä. Nousen ylös ja otan lattialta jotkut vaatteet. Käteeni osuu mustat farkut ja musta huppari.

Vaatteet vaihdettuani juoksen portaat alas. Jade istuu tietokoneen kanssa olohuoneen sohvalla. Hän ei kiinnitä minuun mitään huomiota, kun availen kaappeja etsien itselleni jotain syötävää. Päädyn lopulta syömään vain omenan.

Syötyäni kävelen ihan rauhassa eteiseen laittamaan takkia ja kenkiä. Minua ei vähempää voisi kiinnostaa se, kuinka pahan merkinnän tästä myöhästymisestä saisin. Se olisi varmaan vielä muutama viikko sitten saanut minut juoksemaan koululle asti, mutta ei enää. En jaksa stressata koko ajan kaikkea.

Sää on ulkona juuri sopivan viileä. Puut loistavat kauniin oransseina ja punaisina, mutta se ei saa minua innostumaan. Kävelen rauhallista tahtia koululle. Koulun piha on tyhjä, kuten olettaa saattaa. En jaksa mennä vielä tunnille, joten käyn istumaan ison vaahteran alle. Laitan kuulokkeet korviini ja valitsen jonkun biisin. Kierrän katsettani koulun pihassa. Huokaisen. Piha näyttää ahdistavalta. En yhtään tiedä miksi, mutta se vain antaa minulle ahdistavan kuvan, sellaisen, että en kuulu sinne. Enkä kyllä kuulukaan. En kuulu minnekään. Koskaan.

Hengähdän syvään noustessani ylös. Kävelen koulun ovista sisään aina luokan ovelle asti. Koputan oveen. Luokasta kuuluva naisen puhe keskeytyy. Sitten kuuluu korkokenkien kopinaa ja kohta ovi riuhtaistaan auki edestäni. Katson jakkupukuista opettajaa kylmästi, vedän hupun syvälle päähäni ja pujottelen pulpettien välistä viimeiselle riville. Tunnen kaikkien katseet itsessäni, kun rojahdan penkille. Keskitän katseeni pulpetin pintaan.

"Mikähän mahtaa olla syynä herra Rosen myöhästymiseen?" opettaja kysyy kädet lanteillaan. Nostan katseeni naiseen. Kohotan vähän kulmiani, ihan vain sen takia, että tuo opettaja on rasittava ja hänen kyselynsä täysin turhaa.

"Vittu, ihan kuule nukuin pommiin", puhisen ja tuhahdan perään niin, että opettajakin kuulee sen. Katsahdan keskirivillä istuvia ystäviäni. Alwin piirtelee vihkoonsa, mutta tiedän hänen kuuntelevan tätä keskustelua, ja Daniel vain tuijottaa eteensä ilmeettömänä.

"Micael, en suvaitse tuollaista kielenkäyttöä luokassa", opettaja jatkaa nipottamistaan.

"No vittu, mitäköhän sä aiot tehdä asialle?" jatkan. Tiedän, että on tyhmää väittää opettajille vastaan, mutta minua ottaa kaikki nyt niin paljon päähän, että en jaksa välittää mistään rangaistuksista, mitkä minua todennäköisesti odottaa.

"Micael!" opettaja vetää punatut huulensa mutruun ja katsoo minua merkitsevästi.

"Niin, rouva Nilson?" kysyn herttaisella äänellä ja räpyttelen silmiäni.

Opettaja kääntyy takaisin taululle silmien pyöräytyksen saattelemana. Hän kirjoittaa taululle isoilla kirjaimilla jotain. Kun hän kääntyy taas ja astuu sivuun, taululle kirjoitettu teksti näkyy kunnolla; Itselle tärkeät asiat. Voi hitsi, minä unohdin kokonaan, että tälle päivälle piti tuoda jokin asia, joka merkitsee itselle paljon. No, ei minulla kyllä oikeastaan ole mitään kovin tärkeää. Paitsi yksi asia, ajattelen ja pieni hymy eksyy huulilleni.