Suloinen sairaus

Luku 29

Micael

Kun lysähdän makoilemaan Elien viereen, päässäni risteilee keskenään niin monta ajatusta, etten saa puolistakaan kiinni. Oikeastaan ainoat asiat, joita jaksan ajatella, ovat, että mitä vitun helvettiä just tapahtu, onko tää totta, ja ei hitto Elie on ihana.

Käännän katseeni poikaan, jolla vielä aiemmin oli vaatteet. Nyt ei enää ole. Elie on alasti. Ja hän on kaunis. Siinä, sängyllä, ilman yhtäkään hiostavaa vaatekappaletta, minun vieressäni, ja hän on niin helvetin kaunis, että sulaisin siihen paikkaan, ellen olisi jo sulanut.

Hengitän syvään ja katson Elietä. Hänen silmänsä ovat kiinni, ja hänen silmäripsensä laskeutuvat sievästi hänen poskipäilleen. Elien ruskeat kiharat ovat sotkussa, ja voin vain kuvitella miltä omat hiuskeni näyttävät äskeisen toimen jälkeen.

Elien kädet lepäävät kevyesti hänen vatsansa päällä, ja katselen niitä siroja sormia hetken. Niitä suloisia sormia, jotka leikkivät hiuksillani, jotka vaelsivat pitkin kehoani, jotka puristuivat lakanaan, ja jotka ovat maailman suloisimmat sormet mitkä olen koskaan nähnyt.

Tartun varovasti Elien toisesta kädestä ja lomitan sormemme. Lasken yhdistetyt kätemme väliimme, ja Elie avaa silmänsä. Katselen hämillään Elien erivärisiä silmiä ja suustani pääsee ainut asia, jonka saan tällä hetkellä suustani:

"Mitä helvettiä just tapahtu?"

Elien silmät pilkahtelevat naurua, kun hän silittää kämmenselkääni ja katsoo minua varmaan sieluuni asti.

"Haluutko yksityiskohtasen selostuksen?" hän kysyy. Suustani pääsee nauruntyrskähdys.

"Ei tarvii, kiitos, enköhän mä sen verran osaa aivojani käyttää", sanon. Elie hymyilee ja hymykuoppa painuu kivasti hänen toiseen poskeensa.

"Mutta silti", huokaisen jostain pilvikylän keskeltä. "Nytkö... Nytkö me, mä... Mitä nyt?" hämmästelen ääneen ja koitan saada suustani jotain järkevää lausetta, mutta tuntuu kuin olisin kännissä, eikä lauseen muodostaminen onnistu. Olen humalassa, tuosta pojasta, äskeisestä, kaikista päässäni pörräävistä kysymyksistä.

Elie vetää peittoa päällemme. Käännymme vastakkain, enkä osaa hetkeen sanoa mitään, kokoan ajatuksiani ja sanoja, jotka voisin sanoa.

"Mitä me nyt?" kysyn uudestaan hiljaa.

"No meidän pitäis edelleen mennä syömään, jos ei muuta", Elie muistuttaa. Hän näyttää mietteliäältä, eivätkä hänen silmänsä pysy kauaa omissani, kun ne jo kiertelevät pitkin hämärtyvää huonetta.

"Mitä mietit?" kysyn. Siirrän peiton alla käteni pojan lämpimälle kyljelle.

"Mä vaan... Että jos, tai siis, äh", Elie mutisee. "Mä kysyn myöhemmin."

"Okei..."

Makoilemme vielä hetken hiljaisuudessa. Mietin kaikkea. Elie sulkee silmänsä ja hänen kylkensä kohoilee rauhoittuvan hengityksen tahtiin. Silittelen hänen kylkeään, ja hänen kasvoillaan hetken ollut jännitys rentoutuu, ja huulille nousee ihan pieni, rento hymy. Mutta silti minä mietin. Mietin hänen sanojaan. Tai oikeastaan sitä yhtä lausetta, siinä yhdessä lauseessa piilevää sanaa, joka ei saata merkitä oikein mitään, mutta jota silti jaksan miettiä tämän kaiken muun ohella. Kysyn. Mä kysyn myöhemmin. Mitä hän sillä tarkoitti, mitä Elie haluaa minulta kysyä?

Se saattaa oikeasti olla vain jokin mitättömän pieni asia, joten miksi hemmetissä minä jaksan murehtia siitä? Niin, ehkä en jaksakaan. Jos annan mieleni vain leijua takaisin siihen pilvikylään, annan itselleni vähän aikaa tajuta se kaikki.