Suloinen sairaus

Luku 2

Elie

Katselen itseäni huoneeni kokovartalopeilistä. Olen laittanut ylleni vaaleansinisen, hiukan lyhyen hupparin, jaloissani minulla on vaaleankeltaiset leveät farkut. En tiedä sopiiko sininen paita keltaisten housujen kanssa, mutta omasta mielestäni näytän siedettävältä, ja sitä paitsi pidän väreistä. Koitan vielä saada hiukseni edes vähän siistimpään asentoon, mutta hetken vääntelyn jälkeen luovutan ja lähden alakertaan syömään aamupalaa.

Pöydän ääressä istuva Sebastian syö ruisleipää ja on uppoutunut puhelimelleen, eikä siis huomaa tuloani. Otan lautasen kaapista, ja kolautan sen sitten mahdollisimman hellävaraisesti, mutta silti niin ärsyttävän äänekkäästi pöytään, että ääni saa isoveljeni nostamaan päänsä säikähdyksestä.

"Vittu Elie! Jos mä tänään tukehdun, niin mä tapan sut!"

"Kuule anna mennä vaan", sanon tälle takaisin. Sebastian pyöräyttää silmiään, mutta huomaan pienen huvittuneen hymyn nousevan hänenkin huulilleen.

Olen iloinen. Enkä edes tiedä miksi olen näin iloinen. Vai olenko sitten kuitenkaan iloinen? Tiedän, että saan koulussa taas kuulla niitä tavanomaisia nimityksiä. Ja kaikki vain sen takia, että pukeudun värikkäästi ja harrastan taitoluistelua. Oikeasti? En tiedä merkitseekö se sitä, että ihmisillä on tylsää ja he kaipaavat jotain draamaa, vai ovatko he yksinkertaisesti niin ahdasmielisiä ja tyhmiä, että he kuvittelevat voittavansa jonkin Nobelin palkinnon teoillaan. No okei, ehkei kuitenkaan ihan Nobelin palkintoa.
Päätän, etten anna sen pilata päivääni, vaikka niin se luultavasti tulee menemään. Pidän pääni kylmänä ja ajattelen, että ne ovat vain sanoja. Niin, vain sanoja... Eivät ne minua oikeasti satuta...

Kun saan syötyä, menen eteiseen. Hyppään valkoisiin Adidaksiini ja astun ovesta ulos. Syksyn värit näkyvät jokaisessa puussa ja niiden lehdissä.
Pihalla on kylmä, enkä tietenkään muistanut ottaa takkia. Voisin vielä kääntyä kotiin hakemaan sen, koska lähdin taas kerran liian aikaisin. Mutta en kuitenkaan käänny, vaan jatkan matkaani.

Koulun piha on kuin Saharan autiomaa. Jossain kaukaisessa keinussa istuu yksinäinen seitsemäsluokkalainen, muita siellä pihalla ei sitten olekaan. Sisälle astuessani ummehtunut ilma leyhähtää vasten kasvojani. Se haisee hieman viemäriltä ja vanhoilta puupulpeteilta.
Käytävällä istuskelee joku lasipää lukemassa kirjaa. Tuo ruskeatukkainen poika ei edes nosta katsettaan, kun kävelen tämän ohitse.

Menen äidinkielenluokan lähettyvillä olevaan aulaan, jossa viimein pääsen istumaan tummanpunaiselle sohvalle, ja kaivan äidinkielenkirjat repustani.
Avaan kirjan, mutta sen sijaan, että alkaisin kertaamaan tehtäviä tai muuta vastaavaa, päädynkin repäisemään itselleni jostain paperinpalan.
Runojen kirjoittaminen on aina pelastukseni, vaikken sitten keksisikään mitään. Se rauhoittaa, ja saan melkein jokapäiväisen stressin tilalle muuta ajateltavaa.
Pyörittelen kynää sormissani. Vilkaisen ikkunasta oranssien puiden täyttämälle pihamaalle, ja kohta huomaan jo kirjoittavani. Sanat hypähtelevät yksi toisensa jälkeen mieleeni, ja kynän kautta siirrän ajatukseni paperille.

Elämä on kuin kukka.
Joskus kaunis, joskus musta.
Ankea...
Karu...
Julma...
Sitten on talvi, kuin ihmismassa.
Se tulee ja tukahduttaa kukan.
Hiljentää haaveet. Verhoaa värit.
Aina kerran nuo kauniit värit katoavat, ne haalistuvat. Ne kuin pois maailmasta sulkeutuvat.
Mutta kesällä ne taas loistoon puhkeavat.
Ja se hauras pieni kukkanen, joka talveen joskus hukkuu, se myös aina kasvaa uudelleen.
Tietäen silti tulevan...

Tutkailen luomustani hetken. Se ei ole todellakaan täydellinen, mutta kuvastaa oloani hyvin, joten annan sen olla, enkä lähde korjailemaan mitään.
Taitan paperin reppuuni ja nousen ylös kellon juuri soidessa.