Suloinen sairaus

Luku 12

Elie

Herään aamulla maailman ihanimpaan ääneen, nimittäin herätyskelloon. Nousen vaivalloisesti ylös ja suunnistan pökkyräisenä vaatekaapille. Kaivan sieltä ison, taivaansinisen hupparin, sekä vaaleansiniset löysät reikäfarkut. Ihan sama miltä näytän, ei minun tarvitse ketään miellyttää. Haron vielä tukkaani, ennen kuin lähden tallustamaan alakertaa kohti.

Sebastian on jo aamupalalla. Hän syö kaurapuuroa raejuuston kanssa ja katsoo puhelintaan, ilmeisesti viestittelee jollekulle. Käyn istumaan veljeäni vastapäätä. Teen itselleni leivän ja avaan samalla puhelimeni. Ilmoituksia on tullut vain Instagramista, ja Snapchatissa Sofie on laittanut minulle huomenet.

Napautan instagramin auki. Käyn katsomassa kuviani, jotka ovat kaikki saaneet uuden tykkäyksen. Micaelilta. Yhteen kuvaan hän on jopa kommentoinut. Kun näen kommentin, joka on laitettu siihen kuvaan, jossa roikun puussa ylösalaisin, meinaan tukehtua. Yskin leivänmuruja kurkustani.

Miten hitossa sä oot tonne joutnut!? 😨 Sähän oot ihan helvetin korkeella!!?? 😱
Mutta ei kai siinä, jos on noin kuuma latinopoika ;)

"Mitä sä siinä oikein yskit?" Sebastian sanoo edestäni. Hän on kääntänyt silmänsä puhelimensa sijasta minuun.

"En - en mitään", ähkäisen.

"Etpä. Onko ihastus vastannut rakkaudentunnustukseen vai?" kiharapää virnuilee silmät välkkyen. Haluaisin pyyhkiä tuon hymyn hänen kasvoiltaan ennen kuin se ehtii levitä vielä suuremmaksi.

"Ei oo mitään hiton rakkaudentunnustusta. Eikä varsinkaan ihastusta", tiuskaisen ärsyttävälle veljelleni. Sebastian vain tuhahtaa ja jatkaa puuronsa mussutusta.

Hiton Sebastian.

Ja hiton Micael.

Syön nopeasti leipäni loppuun, koittaen olla tukehtumatta enempää ja nousen pöydästä. Käyn nopeasti pesemässä hampaat, jonka jälkeen siirryn eteiseen spotifyta selaillen. Laitan kuulokkeet korviini ja volyymia isommalle. Ei varmaan pitäisi kuunnella musiikkia liikenteessä, mutta minkäs teet. Musiikista en luopuisi edes maailmanlopun koittaessa. Enkä runoista, vaikka niistä ei yleensä kummoisempia tulekaan. Kunhan jotain raapustelen ja täytän vihkoni sivuja turhanpäiväisillä sanoilla. Sain pari joulua sitten äidiltäni vihkon, johon tykkään kirjoitella milloin mitäkin. Noin vuoden ajaksi innostus runoihin hiipui, mutta löysin motivaation uudestaan, kun löysin vihkosen jostain huoneeni nurkasta lojumasta. Tykkään kirjoitella muutakin, kuin vain runoja, kuten esimerkiksi laulujen sanoja sekä joitain hyödyttömiä "voimalauseita" ja elämänohjeita. Ne ovat ehkä hyödyttömiä minulle, mutta ne ovat kauniita. Siksi minä tykkään kirjoittaa sellaisia. Pistää muistiin, etten koskaan unohda. Yksi lempilauseistani kuuluu näin:

Olen mieluummin vihattu sellaisena kuin olen, kuin rakastettu sellaisena mitä en ole.

Se on jotenkin niin osuva, vaikka en minä mitään hirveää pahaa oloa tunnekaan siitä, että joskus joku saattaa huutaa hikeksi tai homoksi. Joskus se sattui pahemmin, silloin joskus kahdeksannella, kun Niilo porukoineen haukkui minua ensimmäisen kerran, mutta olen päässyt yli, aikaa sitten. Se ei enää satu, sillä tiedän, ettei siinä ole mitään väärää. Ei siinä mitä harrastan, tai siinä ketä rakastan. Mutta silti, vaikkei ne sanat minua enää loukkaakaan, en tiedä mikä minussa on. Olen iloinen, onnellinen. Mutta sitten, kun pitäisi vaikka itkeä surulliselle kohtaukselle elokuvassa, en pysty. Silmäni kostuvat, hengitys salpautuu, mutta kyyneleitä ei tule. Olen aina ollut aika herkkä ihminen. Jos yksi kärpänen kuolee ohjelmassa, olen heti surullinen, ja olen monesti itkenyt sellaisille kohtauksille, mutta en enää. En voi, en osaa. Koitin kerran jopa saada itkun väkisin, koska mietin, että olenko jotenkin viallinen. Mutta kuten arvata saattaa, en itkenyt. En, vaikka kuinka ajattelin surullisia asioita ja katselin surullisia videoita.