Suloinen sairaus

Luku 49

Micael

Olen pökertynyt, kun lava jää taakse ja esitys on takana. Keuhkoja pakottaa mahtavan suorituksen, hämmennyksen ja ällistyksen jäljiltä. Sydän pamppailee kiivaana.

Kaikki äskeinen, kaikki oli häkellyttävää. Veto oli ehdottomasti paras kaikista niistä harjoitustunneista, mitä esitykseen on käytetty. Ajatukseni lepattavat vielä todellisuuden ulkopuolella.

Jospa se olikin unta? Pehmeitä haaveita vailla kunnollista realistisuutta.

Reagoiko yleisö todella niin? Hehän hyppivät suorastaan, bilettivät. Ihmiset taputtivat rytmiin ja mukailivat liikkeillään ääntäni.

Ja Elie. Lopulta kun hänet näin, oli kuin taivas olisi halkeutunut, totuus valjennut. Se hymy, minkä niin kaukaakin pystyin havaitsemaan. Ilme, joka näytti lumoutuneelta.

Nojaan selkäni ja pääni painon kokonaan pukkarin kiviselle seinälle. Saimme kaikkien poikien kesken yhteisen pukkarin, tytöt saivat omansa. Onneksi: Linda ei olisi varmasti koittanut kurittaa itseään lähentelyni suhteen. Saan täällä olla häneltä rauhassa, vaikka ennen esitystä sanotut lauseet kummittelevat alitajunnassa.

Onnea Micael, oo niin kuuma kun harkoissakin. Huulien mutristus. Tissien puristus toisiaan vasten.

Miten hän edes kehtasi? Miten hän pystyy sellaiseen? Eikö joku häpeämittari kilkuta hänen päässään, pieni omantunnon tuulahdus edes?

Pukuhuone on melkein tyhjä. Ensimmäiset esiintyjät menivät oman vuoronsa jälkeen heti vaihtamaan vaatteet ja puikkelehtivat hiljaa katsomon sekaan. Toiset jäivät pukuhuoneeseen odottamaan esityksen loppua, kun aikaa ei ollut tarpeeksi mennäkseen yleisöön, tai katselivat salaa oven luota, josta näki sivusta päin sopivasti lavalle. Katsoin itsekin muutaman esityksen siitä, kunnes oman vuoroni lähestyessä oli pakko mennä pukkariin vetämään henkeä. Jännitti niin saakelisti ─ se tunne on edelleen muiston lailla kihelmöintinä jalkapohjissa.

Aaronkin katsoi toisten esityksiä sivusta, mutten kuitenkaan tuntunut näkevän häntä yhtään. Kun oman esitykseni jälkeen menin pukuhuoneeseen, Aaron oli juuri lähtemässä. Hänenkään mulkoilua ei tarvinnut sietää.

"Öh, heippa, Micael", joku tanssijaporukan pojista sanoo. Kohdistan katseeni.

"Joo, moikka", sanon takaisin. Hän on lisäkseni viimeinen. Sitten ovi pamahtaa hänen selkänsä takana kiinni, ja olen yksin.

Hiljaisuus laskeutuu kokonaan. Tuntuu, että koulun putkiston aavemainen kohinakin lakkaa. Oliko se siinä? Se, mistä Eliellä oli se niin hieno suunnitelma?

Vaihdan asentoa. Nostan toisen jalkani kapealle penkille ja nojaan käteni siihen. En aio vielä lähteä. Kaikki äskeinen tarvitsee happea päästäkseen kunnolla tajuntaani.

Meinaan sulkea silmäni, antaa itselleni luvan uppoutua hiljaisuuteen, jota on tullut häiritsemään takaisin putkiston äänet, mutta kuulen käytävästä askelia.

Hetken aikaa ehdin ajatella, että se on joku opettaja tulossa sanomaan, että minun pitäisi lähteä. Älyän, että se voi olla paljon pahempaakin. Linda jopa, jos hän olisikin jäänyt odottamaan minua.

Ovi avautuu.

Hymy koittaa piilotella poissa kasvoilta, mutta hymykuoppa painuu poskeen silti. Sama tunne leviää sieluuni kuin hetkiä sitten lavalla. Sama vapaus, rentous ja rakkaus. Sama tunne, joka herää soluissani joka ainut kerta kohdatessamme.

"Hei", Elie sanoo, ei tiedä selvästikään miten olla. Hän nypertää hihoistaan roikkuvia langanpätkiä. Haluaisin ne somat sormet mieluummin iholleni.
En enää itsekään osaa olla.