Suloinen sairaus

Luku 38

Elie

"Micael", kuiskaan. "Mä taisin saaha idean."

Mieleeni juolahtaa pieni, orastava idea, ehkä aika huono sellainen, mutta idea kuitenkin.

Micael kurtistaa kulmiaan.

"Idean?" hän toistaa ja astuu lähemmäs. "Idean mihin?"

"En tiiä kunnolla itekään, mut kato", sanon. Astun sivuun ja osoitan seinälle kiinnitettyä julistetta, jonka pohja on tumman sininen ja joka on koristeltu värikkäästi.

A3-paperi on viimeisen päälle suunniteltu. Sen laidoille on laitettu lentelemään neonvärisiä perhosia, ja kaikenlaisen tähtipölyn ja kukkasten keskellä lukee isoin, koristeellisin kirjaimin Talent Show.

Micael tarkastelee julistetta ja lukee suuren otsikon alle printatun pienen tekstin. Siinä lukee päivämäärä ja jotain eri talent-ryhmiin ja niiden genreihin liittyen. On tanssi-, komedia- ja jonkinlainen aerobic-ryhmä.
Niin, ja on myös laulu.

Micael kääntää katseensa minuun.

"Ei", hän sanoo lyhyesti.

"Miksei?" kysyn. Koitan varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni luoda kasvoilleni oikeasti suloista ilmettä, enkä tiedä miten onnistun, mutta Micael nielaisee ja kääntää katseensa pois.

"Elie, ei", hän sanoo.

"Mut-"

"Ei", Micael sanoo jämäkämmin. Micael kääntyy. Pyöräytän silmiäni hänen selälleen. Ehkä minä sitten ehdin jo innostua siitä tyhmästä ideasta. Selvästi turhaan.

Huokaisen ja harpon Micaelin kiinni. Kävelemme ulos koulusta. Micael rentoutuu huomattavasti kun pääsemme koulun porttien ohi ja kunnolla kävelytielle. Hän ottaa minua kädestä.
Tutun risteyksen tullessa vastaan sovimme milloin näemme. Ajankohdaksi valikoituu ilta. Päästän Micaelin kädestä irti, suutelen nopeasti hänen huuliaan ja lähden sitten eri suuntaan kuin hän.

.

"Äiti, missä mun valkoset kollarit on?" huudan äidille alakertaan. Talo pysyy hiljaisena. Marssin portaat alas ja astun äidin eteen kädet puuskassa. Äiti nostaa katseensa puhelimensa niin maagisesta näytöstä.

"Mitä kulta?" äiti kysyy. Huoh.

"Niin että missä mun valkoset kollarit on?" toistan kysymyksen. Turhauttaa, kun äiti ei sitten millään jaksanut kuunnella kysymystä ensimmäisellä kerralla, mutta levottomuuteni menee senkin ohi. Minun olisi pitänyt jo lähteä Micaelille. Sovimme viesteissä tarkemman ajan kohdan, ja sen olisi pitänyt olla puoli viideltä, mutta nyt kello on jo kahtakymmentä vaille viisi. Ja vain, koska ne vitun collegehousut ovat hukassa.

"Katoitko pesukoneesta, siellä pitäis olla valkosta pyykkiä?" äiti kysyy ja keskittyy taas puhelimeensa.

Lähden melkein (vain melkein) nolostellen takaisin yläkertaan, sillä en tietenkään ole vielä katsonut sieltä. Miten äidit aina osaavat tällaiset jutut?

Kaivan pyykinpesukonetta, ja siellä tosiaan on valkoista pyykkiä ja löydän housuni muiden vaatteiden seasta.

Viskaan housut kassiin ja juoksen taas alakertaan. Kyllä, taas. Olen rampannut portaita tälle illalle niin paljon, että se alkaa varmaan kohta näkymään pohkeissa ja reisissä.

Hutaisen ulkovaatteet ylleni. Kävelen nopeasti. En tällä kertaa jää ihastelemaan luontoa, vaikka se kaunis onkin kylmine puineen ja hiljalleen laskevine aurinkoineen, joka luo taivaalle ihmeellisiä säteitään. Vaihdan puolessa matkassa juoksuun. Kiidän yhä uusien lehdettömien puiden ja talojen ohitse, ja lopulta Micaelin talo tulee näkyviin.