Suloinen sairaus

Luku 8

Elie

Istun etummaiselle riville luokassa ja jätän opettajan kommentit myöhästymisestäni omaan arvoonsa. Mietin vain sitä, mitä Niilon porukka oli koittanut tehdä, mutta jonka Micael esti. Olin koko sen ajan vain istunut selkä seinää vasten siinä käytävällä, kun Micael oli häätänyt Niilon, Juliuksen, Leon ja Villen pois kimpustani.

Micael oli vihainen. Hän oli käskenyt Niiloa ja tämän kavereita huutaen poistumaan. Ja heti kun ne neljä poikaa olivat päässeet luokkaan, Micael oli kääntynyt puoleeni ja tämän ilme oli vaihtunut hetkessä vilpittömän huolestuneeksi. Hän oli kysynyt, että olinko kunnossa, johon minä vastasin nyökkäämällä. Kun sitten olin itse kysynyt häneltä, poika ei ollut sanonut mitään. Hän oli vain katsellut minua. Mutta Micaelin ilme ei ollut arvosteleva. Se ei ollut pilkkaava tai ivallinen. Se oli... En tiedä millainen se oli. Se oli... utelias?

Ravistelen päätäni. Koitan niiden tiettyjen suklaasilmien ja huolestuneen äänensävyn sijaan kuunnella opetusta, joka osoittautuu loppujen lopuksi lähes mahdottomaksi.

"Kuunteletko sinä Elie ollenkaan?" vähän päälle nelikymmpinen nainen kysyy edestäni. Naisen vaaleat hiukset ovat nutturalla. Silmissään tuolla on kysyvä katse.

"Mitä? Joo, anteeksi", vastaan hajamielisesti. Opettaja jatkaa tuntia, mutta minä en vieläkään pysty sisäistämään yhtäkään sanaa naisen puheesta. Puhe kuulostaa korvaani vain yhtenäiseltä sanojen mössöltä.

Kuulen sumeasti kellojen pirinän. En kuitenkaan nouse tuolilta mihinkään. Katson opettajanpöydän metallista jalkaa. Tai saatan minä myös katsoa lattiaa, en ole varma. En katso oikein mihinkään. Huomaan sivusilmällä opettajan nousevan tuoliltaan. Hän saattaa sanoa minulle jotain, mutta en kuule mitä. Olen luokassa yksin, tai luulen olevani, kun jonkun käsi laskeutuu olkapäälleni. Säpsähtäen siirrän katseeni vieressäni seisovaan henkilöön.

"Tuutko sä?" Noe kysyy ja nyökkää ovelle. Nousen ylös sanomatta mitään ja lähden ystäväni kanssa välitunnille.

Menemme pihalle, sillä tarvitsen raikasta ilmaa keuhkoihini. Piha on täynnä oppilaita. Suurin osa ihmisistä on pienissä ryhmissä.

"Onko kaikki hyvin?" Noe kysyy kun asetumme seisomaan suurta rauduskoivua vasten. Koivun lehdet ovat kirkkaankeltaiset. Hupparini on saman värinen. Katselen puun oksalla istuvaa lintua. Mistäköhän se on tulossa? Ajatteleekohan sekin tätä maailman menoa? Miettiiköhän se kaikkea näitä erilaisia ihmisiä tämän punatiilisen rakennuksen pihalla?

"Elie?"

Käännän silmäni Noeen. Tämän hiukset lainehtivat edelleen kauniisti. Hänellä on korvissaan melko suuret hopeiset renkaat ja silmissään tällä on pienet eyelinerit. Hänellä on musta iso huppari ja tummanharmaat leveät pillifarkut. Farkuista roikkuu ketjun lisäksi myös metallinen ohut rengas.

"Joo", hymyilen ystävälleni pienesti. "Kaikki on hyvin. Entä sulla?"

Noe huokaisee helpottuneena. "No hyvä. Mullakin menee hyvin", hän sanoo.

Noe alkaa kertomaan siitä, miten hän kertoi eilen pikkusiskolleen lapsityövoimasta. Hän sanoi kuulemma myös siitä, miten joitakin lapsia ahdistellaan, muttei kertonut sen enempää aiheuttaakseen mitään tarumoja. Onhan hänen pikkusiskonsa vasta kahdeksan iässä.

Kuuntelen Noea puolella korvalla, sillä ajatukseni ovat tukossa. Tuntuu, että pääni on täynnä ajatuksia, mutta samalla pääni tuntuu tyhjältä. En saa ajatuksistani kiinni. Ne laukkaavat jossain kaukana, aina juuri kädenmitan ulottumattomissa.

.

Makoilen sängylläni. Kello on suurinpiirtein puoli kahdeksan, ja olen jo tehnyt kaikki aamutoimet. Nyt vain makaan ja mietin elämän tarkoitusta. Tai en ihan, mutta sitäkin.