Suloinen sairaus

Luku 22

Elie

Odottelen tunnin alkua luokan läheisillä sohvilla ja katselen käytävällä parvailevia, yksinäisiä tai johonkin porukkaan kuuluvia ihmisiä. Yksikään ei ole Noe tai Micael. Noea en ole nähnyt varmaan koko päivänä. Tai en ole kiinnittänyt huomiota. Miten ihmeessä minulla riittäisi motivaatio vilkuilla jotain Noea, kun jokaisella tunnilla viereeni istuu sellainen ihan helvetin komea urosyksilö?

Välitunnilla minä kyllä olin Noen kanssa, mutta muuten en ole nähnyt häntä ollenkaan, mitä nyt joskus luokkaan tullessa.

Päivän viimeisen tunnin alkuun on reilusti aikaa, joten kaivan repustani vihkoni ja penaalini. Sen vihkon, jossa on niitä outoja ja noloja runoja sekä elämänviisauksia, joita Micael joskus luki ääneen.

Nappaan penaalini syövereistä lyijytäytekynän, ja alan kirjoittamaan. Kumitan muutaman sanan välillä pois tai kirjoitan jonkun sanan uudestaan tai keksin jollekin sanalle synonyymin. Lopulta, kun saan melko lyhyen runon valmiiksi, silmäilen lopputulosta.

Olet kauniimpi kuin kukaan muu.
Olet taivaalla tähdistä loistavin.
Jos voisin, niin sua halaisin, sua itselläni pitelisin. Mutta koska olet tähti, polttava ja kirkas, päästän sut menemään, luvaten itselleni, että vielä tulen sua etsimään.

Runo on tosi lyhyt siihen nähden, että siinä kesti melkein viisi minuuttia. En tiedä mistä se kertoo, kuten en yleensäkään. Minä vain kirjoitan jotain. Kuten kirjoitin nytkin. Tämä runo kuitenkin kuulostaa jotenkin syvälliseltä, kauniimmalta kuin moni muu runoni, joten kirjoitan sivun alareunaan pienellä yhden sanan. Sanan, jonka tämä runo mieleeni tuo ensimmäiseksi.

Micael

Kellot pirahtavat soimaan. Suljen vihkon nopeasti ja työnnän sen hädissäni takaisin reppuuni. Tuon runon jos joku näkee, niin ei hirveän epäselviksi jää asiat.

Kävelen luokkaan ja heitän reppuni ensimmäisen rivin seinän vieressä olevalle pulpetin penkille ja lysähdän istumaan.

Katson luokkaan hitaasti virtaavia ihmisiä ja nojaan poskeani käteeni. Etunenässä tulee Niilon porukka. Hänkään ei ole huudellut minulle pitkään aikaan mitään. Oikeastaan en ole kuullut hänen huutelevan kellekään yhtään mitään. Ehkä hän on viimeinkin saanut jonkin verran järkeä päähänsä, eikä enää kiusaa ketään yksinäistä, jolla ei ole tarmoa pistää vastaan.

Niilon ja tämän kavereiden perässä tulee joitain tyttöjä ja poikia, joihin en ole jaksanut edes koittaa tutustua, eli toisin sanoen kaikki muut oppilaat, paitsi Micael ja Noe. Noiden muiden oppilaiden jälkeen tulee Noe.

Noe vilkaisee luokan perälle. Hän näyttää miettivän, mennäkö taakse vai jäädäkö eteen? Toivon, että hän jatkaisi matkaa ja istuisi taakse, kuten aina ennenkin, jotta Micael voisi istua viereeni. Hän kun on tänä päivänä istunut joka tunnilla viereeni. Se maanantain välttely johtui siis vain siitä pususta, ja on kiva kun Micael istuu taas viereeni.

Juuri kun näyttääkin siltä, että Noe on kävelemässä ohitseni takapulpeteille, luokkaan astuu Micael, ja juuri silloin, juuri vittu sillä hetkellä Noe päättääkin istua viereeni. Hän moikkaa minua ehkä vähän turhankin äänekkäästi ja korostaa iloista sävyä äänessään.

Tekisi mieli huuttaa kurkku suorana, mutta päädyn vain hymyilemään ja moikkaan yhtä iloisesti takaisin. Kyllähän Noe saa viereeni istua. Hänelläkään ei tietääkseni ole kovin paljoa muita erityisen hyviä kavereita tässä luokassa, ja hän on tosi kiva, joten miksei hän saisi viereeni istua.

Huomaan Micaelin vilkaisevan minua katseessaan jotain selittämätöntä tunteettomuutta ennen kuin hän kävelee toisiksi takimmaiselle riville ja istuu alas.