utu

29 | aamu

☁️
Huoneessa oli kuuma, kun heräsin. Minulla meni pari sekuntia liian kauan tajuta, että joku piteli kättään ympärilläni. Säikähdin hieman ja liian nopeasti nousin kyynerpäitteni varaan ja katsoin taakseni. Nukkuva Levi mustat hiukset sotkussa vierelläni palautti kaiken mieleeni. Naurahdin itselleni ja rentouduin takaisin makaamaan.

Me molemmat olimme alasti. Muistin kaiken. Se hymyilytti minua. Tämä ei voinut olla mahdollista, tämä hetki ei voinut olla todellinen. Melkein voisin vaihtaa äsken näkemäni rannalla minulle ranskaa puhuneen kilpikonnan kohtaamisen ja tämän hetken paikkoja ja väittää, että tämä on se, joka niistä kahdesta on unta. Enkä varmaan edes kyseenalaistaisi sitä.

Käännyin kasvotusten häneen. Hän nukkui vielä. Hengittäminen sai hänen kehonsa kohoilemaan hennosti ylös ja takaisin alas. Luulin herättäneeni hänet hätkähdettyäni valveille, kun hänen käsivartensakin oli tippunut minun päältäni. Ei ilmeisesti. Hän nukkui edelleen.

Hänen silmäluomiensa ollessa kiinni pystyin ensimmäistä kertaa ikinä oikeasti katsomaan hänen kasvojaan läheltä. Se oli kivaa. Hänellä oli oikeastaan aika pitkät silmäripset. Aloin miettiä Unnan kertomusta siitä, miten hän rakastui silmäripsiin ennen mitään muuta, ja naurahdin äänettömästi, sillä itse olin aiemmin tuskin edes nähnyt Levin ripsiä.

Hänen nenänsä oli suloinen. Hänen huulensa olivat kivan muotoiset, ja tunsin itseni ylpeäksi siitä, että tiesin, miltä ne tuntuivat. Hymyilin hänen nukkuville kasvoilleen.

Sitten hän havahtui hereille. Hän hieroi silmiään ja sitten avasi ne. Hän suoraan katsoi minua, enkä edes tajunnut hänen hymyilevän, sillä siinä ne taas olivat. Kastanjasilmät, joita olisin voinut tuijottaa maailman loppuun asti.

Hän naurahti.

"Huomenta", Levin uninen aamuääni sanoi.

"Huomenta", vastasin ja jatkoin vain hänen tuijottamistaan hymyillen.

"Nukuitsä hyvin?" hän kysyi ja laittoi kätensä päänsä alle ehkä venytelläkseen.

Minä olisin kyllä paljon mielummin ollut puhumatta ja vain katsellut häntä hiljaisuudessa, mutta kai minun piti vastata.

"Kai, mä en heränny kertaakaan ennen ku äsken, ni siks mä säikähin ku tajusin et sä olit mun vieressä", sanoin.

Hän naurahti ja otti toisen kätensä vapaaksi. Hän nosti sen minun poskelleni ja siirsi jonkun karanneen hiuksen pois kasvoiltani.

"Nii, no oon salee viimenen ihminen jonka sä oot koskaa olettanu löytäväs aamulla sun sängystä alasti", hän sanoi ja alkoi pyöritellä sormensa ympärille toista hiussuortuvaani katsellen sitä minun kasvojeni sijasta.

Hänen kasvoillaan pilkahti hitunen vaivaantuneisuutta.

"Ja sä et varmaa ees aatellu et mä jäisin."

En halunnut hänen mielensä alkavan syyttää häntä mistään. Halusin hänen pysyvän siinä räpläämässä hiuksiani.

"Mä valehtelisin, jos väittäisin, etten mä ois oottanu sun lähtevän. Mut se johtu vaan niistä kahesta viime kerrasta. Mut mä oon onnellinen et sä jäit, koska eiks kolmas kerta oo aina se, joka pelkästää merkitsee?"

Hän siirsi katseensa silmiini ja hymyili.

"Kolmas kerta toden sanoo, ja mä vittu vihaan tota sanontaa."

Naurahdin.

Sitten olimme hetken hiljaa ja vain katselimme toisiamme. En tosiaankaan käsittänyt, että tämä hetki oli muka todellinen. Minun pitäisi lopettaa olemasta koko ajan niin hämmentynyt pääni sisällä, sillä läheisyys Leviltä alkoi jo käydä ihan yleiseksi, enkä voisi ikuisesti olla niin kamalan yllättynyt kaikista kosketuksista ja eleistä. Mutten voinut lopettaa yllättymistä vielä. Mehän olimme vasta tässä kohtaa, eihän tämä edes ollut vakavaa, me olimme vain tunteidemme armoilla liikkuvia pikkulapsia.