utu

45 | menneisyyden hirviö

☁️
Pitelin Levin hupparia päälläni aina, kun olin kotona. Se tuoksui ihan häneltä, mutta olin alkanut jo tottua siihen tuoksuun. Sen minä tajusin siitä, miten en ollut aiemmin miettinyt lakanajuttua.

Olin vaihtanut lakanani ja miettinyt, miksi ne uudet tuoksuivat niin oudoilta. Ymmärsin, että ne vanhat olivat tuoksuneet Leviltä. Hän tosiaan jäi minun lakanoihini. Ne tuoksuivat aivan häneltä.

Fiilikseni hänen suhteensa menivät ikuista vuoristorataa. Joka toinen päivä minä mietin, miksi ihmeessä minä jaksoin, ja joka toinen päivä olin älyttömän onnellinen. Rakkaus ei kuitenkaan kadonnut minään päivänä, se vain näyttäytyi eri tavalla. Minä rakastin häntä yhtä paljon kuin sitä, miltä hän tuoksui ja miltä hänen minulle vähän iso hupparinsa tuntui minun päälläni.

Oli alkanut sataa. Ulkona ei jaksanut enää olla, joten jäin koulun ja kouluhommienkin jälkeen sisään lukemaan kirjoja. Näin Leviä joinain päivinä. Aina, kun näimme kahdestaan, kaikki oli älyttömän hyvin ja meillä oli älyttömän kivaa.

Mutta ei koulussa. Ugh kun olisinkin vain voinut käydä eri koulua kuin hän, ei olisi tarvinnut nähdä häntä siellä joka ikinen päivä. Se oli niin raastavaa. Jouduin kestämään sen, että hänet halusi moni kaunis tyttö. He pyörivät ja hyörivät ja hipsuttivat ja kikattivat. En ollut mustasukkainen, tai ainakin niin minä itselleni sanoin, mutta ei se kivalta tuntunut.

Minua ärsytti tämä vuoristorata. En voinut koskaan tietää, milloin Levi halusi hymyillä minulle ja milloin ei. En tajunnut häntä, en sitten yhtään. Aloin taas epäillä häntä, enkä voinut sille mitään.

"Mä en tajuu sua", minä sanoin tänään, kun hän oli istunut sängylleni.

Ulkona satoi vettä ja kello oli seitsemän.

"Häh?"

"Mä en saa susta kiinni, tiäkkö? Mulla ei ole mitään hajua, mitä sä oikeesti ajattelet musta, ku sä vaihat sun ajatuksia kolmesti päivässä."

Hän inhosi tätä, minä tiesin, minä inhosin itsekin. Oli kuitenkin enemmän syvältä hiljetä asioista niin kauan, että ne pakkautuivat ja niistä laajeni ihan liian isoja käsitellä.

"Mä rakastan sua, eikä se muutu yhtäkään kertaa päivässä", hän sanoi nousten takaisin seisomaan ja tuli kietomaan kätensä minun lantiolleni.

Painoin pääni hänen rintaansa vasten ja huokaisin. En voinut vältellä hänen kosketustaan, sillä minä kaipasin ja tarvitsin sitä niin hemmetin paljon.

"Mut pystyksä lupaamaan mulle, ettet sä petä mun luottamusta ikinä?" kysyin.

Voi kun olisin voinutkin tietää, mitä hän ajatteli ja miltä hänestä tuntui. En edes nyt voinut katsoa hänen kasvojaan, ja olin liian pitkä seisaaltani kuuntelemaan hänen sydämensykettään korvallani. Hänen kehonsa silti jännittyi hieman. Se ei ollut hyvä juttu.

Nyt nostin pääni nähdäkseni hänen kasvonsa. Hukuttavat kastanjasilmät ja houkuttavat huulet. Mutta ilme oli huolestunut.

"Miks sä et sano mitään?"

"Tottakai mä voin luvata", hän sanoi.

"Miks siinä meni niin kauan? Oikeesti, Levi, mua huolestuttaa."

Hänen silmänsä olivat oudon surulliset.

"Ku mua edelleen pelottaa ihan helvetisti. Mua pelottaa muut ihmiset ja mitä ne ajattelee ja mitä se paine tekee meille. Ja mua pelottaa että mä satutan sua."

Pelkkä hänen pelkonsa satutti minua jo. Sitä ei voinut painottaa tarpeeksi, miten raastavaa tämä kaikki piilottelu oli. Sellaista porkkanan raastamisen raastavaa, mutta vain paljon hitaampana ja kivuliaampana. Vähitellen sitä kuorta raastettiin enemmän ja enemmän ja kohta päästiin kuoren alle ja hitaasti, verta vuotaen sellainen raastekasa ilmestyi lautaselle. Jokaisesta pakosta olla koskematta syntyi yksi raapautus lisää.