utu

39 | blondi ja raamattu

☁️
Levi ei koskaan soittanut minulle. Minua alkoi pelottaa jo pelkästään se, että hänen nimensä luki samalla ruudulla punaisen ja vihreän luurin kanssa. Sitten minua alkoi pelottaa vielä enemmän, kun hänen äänensä oli niin paniikissa.

"Utu, ootsä sielä?"

"Joo, mitä on tapahtunu, ootsä kunnossa?" kysyin peloissani ja valmiina jo pomppaamaan sängynreunalta ylös ja lähtemään jonnekin.

"Ei ku mä vaan... Ei helvetti."

Puhelusta kuului syvä huokaus.

"Levi?"

"Adette tietää vittu kaiken. Se oli koko ajan ite arvannu et mä olin pettäny sitä ja se oli tajunnu et se olit sinä, vaan sen takia et ku se palas ni se oli katellu meitä ja tajunnu sen. Mua vittu pelottaa et kaikki muutki pystyis tollaseen."

Yritin sisäistää kaiken.

"Hei, ihan rauhassa, kaikki on hyvin", minä sanoin.

"Eikä ole jos koko vitun koulu tietää kohta ku ne tekee tollasia päätelmiä!"

Hän kuulosti niin säikähtäneeltä.

"Oikeesti, hengitä nyt hetki. Missä sä olet?"

"Kävelemässä kotiin."

"Pysähy hetkeks ja hengitä. Kaikki on hyvin. Adette tuntee sut ja sen takia se ehkä pysty tohon, mut mieti, ei kukaan random pystyis keksimään yhtään mitään", minä sanoin.

Hän hengitteli linjan toisessa päässä.

"Kiitos."

"Meniks kaikki muuten hyvin?" kysyin.

"No ainaki se tietää nyt kaiken."

"Eiks se oo ihan hyvä?" minä kysyin.

"On se. Hei, mä oon kohta kotona. Kiitos ku oot olemassa. Hyvää yötä."

"Hyvää yötä", minä vastasin, ja puhelu loppui.

Hymyilin ja rojahdin takaisin sängylleni. Taas yksi ihminen lisää tiesi. Levi kiitti minua olemassaolostani.

Mitähän Adette oli edes sanonut ja luvannut ja ajatellut? Vihasikohan hän minua? Toivottavasti hän ei ajatellut minun pitäneen hänen pettämistään mitenkään hyvänä ideana. Voisin puhua siitä Levin kanssa vaikka huomenna.

°

Paitsi että huomenna oli maanantai, ja edessä oli kokonainen viikko koulua ja esittämistä. Minä en voisi puhua yhtään mistään Levin kanssa ennen kuin näkisin hänet kahdenkesken. Seuraavasta mahdollisuudesta siihen ei ollut tietoa.

Levi laittoi minulle aamulla huomenta, ja se sai minut jaksamaan nousta ylös sängystä, pukeutumaan ja lähtemään kouluun. Minulla oli aamulla kuvaamataitoa, ja Unna oli samalla kurssilla. Se oli oikeasti paras asia ikinä. Minulla ei ihan varmasti ollut koskaan ollut yhdelläkään koulutunnilla niin hauskaa kuin sillä.

Ruokavälitunti nyt taas oli mitä oli, vaikka olinkin Unnan kanssa. Minulla oli tänään hame päällä, eikä se tietenkään jäänyt keneltäkään huomaamatta. Miksi kaikki edes katsoivat minua? Kuulostaa vähän homolta, pojat, sanonpahan vaan.

Matkallamme kohti seuraavia luokkia minä erosin Unnasta yhdessä aulassa, jossa Levi ja muut olivat. Vaihdoimme Levin kanssa katsekontaktin ja varovaisen hymyn, ja se riitti minulle. Oikeasti se ei riittänyt, mutta esitin itselleni, että se riitti.

Pärjäilin koulupäivän loppuun. Levi ei voinut nähdä tänään, hän oli kuulemma Joakimin ja Meon kanssa skeittaamassa, vaikkei edes osannut skeitata, eli suomeksi hän oli Joakimin ja Meon seurana katsomassa, kun he skeittasivat.